Taikalaatikon lumoissa

Hyvä, paha TV.

Jäin tässä päivänä muutamana pohtimaan TV:n ja kaikenlaisen hömppäviihteen merkitystä ihmisen elämässä. Olkoonkin että moni tv-sarja on melkoista soopaa, mutta ihmeen tehokkaasti ne toisinaan koukuttavat katsojan seuraamaan sarjaa jakso toisensa perään.

Tulee TV:stä onneksi kaikenlaista asiapitoisempaakin ohjelmaa, toisinaan. Uutiset, historia-, luonto- ja muut dokumentit, ajankohtaisohjelmat, jne. eivät ole onneksi jääneet kokonaan paitsioon alati lisääntyvien reality-ohjelmien alle. Niitä puolestaan alkaa olla minun mielestäni jo aivan tuskastuttavissa määrin, tosielämää riittäisi aivan tarpeiksi asti muutenkin.

Mutta ei asiaohjelmiakaan jaksa aina katsoa, varsinkaan pikkulapsiperheen kiireisen kotiäidin väsymyksen sumentamin silmin illalla kello 22.00 jälkeen kun sitkeinkin pikku sissi on vihdoin taintunut nukkumatin maille.

Silloin on ihana käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan tallenteita nauhalta. Nauhalta siksi että ainakaan itse en ehdi – tai väsymykseltäni jaksa – katsoa ohjelmaa juuri sen esitysaikaan. Ja vaikka joskus ihmeen kaupalla ehtisinkin, iskee jollain mini-ihmisistä kuitenkin vessahätä, jano, paha uni tai muu kiireellistä toimintaa vaativa kriisi juuri kaikkein parhaimmassa/pahimmassa kohdassa.

Omaan ehdottoman koukuttavaan hömppään kuuluvat tällä hetkellä Villi Pohjola, Revolution ja Mentalist. Muita parhaimmistoon kuuluvia ovat mielestäni Frendit, Tanskalainen maajussi, Hyvät ja huonot uutiset, Kohde, Olipa kerran, Grand Designs, McLeodin tyttäret, Sinkkuelämää, Uutisvuoto, … Reality-ohjelmat eivät ole koukuttaneet ainakaan toistaiseksi mitenkään pahasti, lukuun ottamatta Australian MasterChefia, vaikka sitä katson vain jos satun TV:n ääreen sopivalla hetkellä, nauhalle se ei ole vielä päätynyt. Kun alkaa miettiä, ohjelmia löytyy siinä määrin että sitä alkaa jo itsekin pohtia, onko sittenkin joutunut taikalaatikon pauloihin aivan liiaksi asti? Helpottava havainto on kuitenkin se, että Elisa Viihteen tallenteille varattu tila uhkaa meillä jatkuvasti täyttyä eli ohjelmia ei ehditä katsoa sitä tahtia kuin niitä kertyy nauhalle. Sen seurauksena on jo muutamaan kertaan toteutettu tallennetilan ruoppaus, jossa yli 50% vanhoista katsomatta jääneistä tallenteista poistetaan surutta. Muutama kansio on ns. pyhää maaperää, mm. lasten – ja minun – rakastama Muumilaakson tarinoita, jotka säilytetään hamaan tulevaisuuteen saakka. 🙂

Tv:stä tulee paljon viihdyttävää katsottavaa ja jokaiselle jotakin, ja joskus tuntuu ettei sieltä tule yhtään mitään järkevää. Hyvä, paha TV, koukuttava, sohvaperunoittava ja viihteellinen, joskus sivistäväkin. Ilman sitä en haluaisi olla, mutta toisinaan tekisi mieli laittaa koko rakkine boikottiin, etenkin lapsilta, joiden kohdalla katseluaikaa onkin rajattu aika rankasti melkein pelkästään Pikku kakkoseen, mielestäni kaikkien aikojen ehdottomasti parhaimpaan lastenohjelmaan. Mutta pienillä on niin paljon puuhaa, eskaria, kerhoa, harrastusta, kaverikyläilyä ja touhuttavaa ulkona ja sisällä ettei TV:n ääreen juuri ennätä. Jokaiseen päivään mahtuu – ja tarvitaan – myös sellaista aikaa, jolloin lapsi ehtii keskittyä rauhassa omiin juttuihin, leikkeihin ja ajatuksiin, ilman järjestettyä ohjelmaa tai kiirettä. Silloin ei telkkaria tarvita. Sama koskee itseä. Ja hyvä niin. 🙂

Mukavaa syksyä kaikille taikalaatikon ja ihanan, pirteän, kirpeän – ja luojan kiitos helteettömän – syksyn lumoihin kietoutuneille!

-Vesta

 

Lapsilla on pelisilmää

Lapset osaavat käyttää mitä erilaisimpia keinoja saadakseen vanhemmat toimimaan oman tahtonsa mukaisesti.

Tänään tuli se päivä kun koin ”valaistuksen”. Meillä on menty liian pitkälle lasten toiveiden ja tarpeiden kuuntelussa. Osittain syytän hellettä, mutta pääasiassa saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni.

Meillä helle ja valoisat illat ja yöt ovat aiheuttaneet muutoksia iltarutiineihin, päiväunirutiineihin ja vähän kaikkeen muuhunkin. Hellämielisenä taivun ymmärtämään kuumuudesta kärsiviä lapsia liiankin kanssa.

Illat ovat nyt kesäaikaan menneet meillä suunnilleen näin: iltarutiinien jälkeen team tohina on komennettu peteihinsä ja iltasatu luettu. Huoneesta kuuluu kuiskuttelua ja hiljaista naurun kikatusta, jotka ovat sallittuja. Nykyään ne tosin yltyvät suurella todennäköisyydellä pian puheensorinaksi, sitten huuteluksi, mekastamiseksi, kiljunnaksi ja viimein kamalaksi älämölöksi, riippumatta siitä että lapsia käydään muistuttamassa hiljaisuudesta ja nukkuma-ajasta. Meluaja uhataan poistaa hetkeksi huoneesta jäähyilemään, jotta muut saavat nukkua.

Näin tapahtuukin usein. Huoneessa hiljenee, kunnes nuorimmainen päättää karata pinnasängystään legoleikkeihin, olohuoneeseen tai johonkin muualle hermoja raastavan lukuisia kertoja. Kaksi vanhinta selailee yleensä tässä vaiheessa itsekseen sängyissään Aku Ankkoja, kiltisti ja hipi hiljaa kuin kaksi hyvin koulutettua spanielia. Kun pienin on ”taltutettu” unten maille, aloittaa keskimmäinen virikkeiden keksimisen valveilla pysymiseksi: ramppaa vessassa ja juomassa, ja asiasta pitää aina joka kerta erikseen ilmoittaa meille vanhemmille, riippumatta siitä olemmeko valveilla vai nukkumassa, ja riippumatta siitä että lasta on pyydetty lopettamaan häirintä ja käymään hiljaa, itsenäisesti vessassa ja antamaan toisten nukkua. Tämä toistuu niin monta kertaa että häntä kielletään ja käsketään pysymään omassa sängyssään. Siitä seuraa ylimaallinen ulina-tekoitku-huuto, joka päättyy usein siihen että keskimmäinen menee jäähylle rauhoittumaan, jotta kaksi muuta saavat nukkua rauhassa. Kun keskimmäinen on vihdoin simahtanut, aloittaa esikoinen näytöksensä: vessassa ja juomassa ravaamista – sentään ilman eri ilmoitusta mihinkään suuntaan – hakemassa lisää Aku Ankkoja, valittamassa ettei uni tule ja ettei ole mitään tekemistä. Useimmiten touhu päättyy siihen että esikoinen komennetaan tiukasti omaan sänkyynsä kera jäähy-uhan. Silloin hiljenee.

Olen tähän touhuun jo niin kyllästynyt, että olen päättänyt sata kertaa että vessa- ja juomakäyntien määrä rajoitetaan illalla yhteen – yöllä herätessä saa tietysti käydä vessassa ja juomassa – ja vaadin nukkumaan menoajan jälkeen totaalista hiljaisuutta ja sängyssä pysymistä, koska muu ei selvästikään toimi. Mutta, joka ilta tilanne vain on luisunut pikku hiljaa käsistä. Olen selvästi aivan liian hellämielinen ja pitkähermoinen siinä määrin että se on jo haitallista omille lapsilleni.

Kids

Eilen illalla tunnustin vihdoin tosiasiat itselleni ja tajusin että touhu on mennyt aivan liian pitkälle jo aikaa sitten. Kukaan lapsista tuskin oikeasti kärsii joka ilta ylimaallisesta janosta ja vessahädästä yhtäkkiä uniajan tullen, vaan kyse on siitä yksinkertaisesta totuudesta että minua manipuloidaan.

Totuuden valjettua otin kovemmat keinot käyttöön ja vaadin jälkikasvua pysymään sängyissään tyystin hiljaa ilman mitään tekosyytä ja veruketta. Pienin nukahti silkkaa väsymystään ja esikoinen tajusi että nyt on tosi kyseessä ja ryhtyi nukkumaan. Mutta keskimmäinen valitettavasti turvautui kovempaan vastaiskuun.

Hän sanoi ettei voi nukkua koska koko ajan pissattaa. Esitys oli siinä määrin vakuuttava että uskoin 100% varmuudella että hänellä on virtsatietulehdus ja annoin ravata vessassa. Tyttö ei vaikuttanut muuten itkuiselta tai kipeältä, joten lopetin vihdoin lohduttelun, pyysin lopettamaan vessaramppaamisen, selitin ettei pissahätä välttämättä poistu vessakäynnillä jos on kyse tulehduksesta ja kerroin että katsotaan asiaa aamulla ja mennään tarvittaessa lääkäriin.

Tyttö meni ulisten sänkyynsä ja hiljeni kun uhkasin siirtää hänet jäähypenkille. Rauhallista hiljaisuutta jatkui siihen asti kunnes tyttö ilmestyi jälleen ulos lastenhuoneesta ja vaati päästä vessaan isomman hädän vuoksi. Suostuin tietysti, koska vessassa saa vapaasti käydä, oli yö tai päivä. Tyttö istui vessassa kauan, tuli lopulta pois ja meni sänkyynsä, vain palatakseen takaisin vessaan. Tämäkin esitys meni läpi siinä määrin että aloin uskoa tytöllä olevan ummetusta. Kyllä, olin jo niin väsynyt ja unentokkurassa ettei pienessä mielessänikään käynyt, millä todennäköisyydellä virtsatietulehdus ja ummetus iskevät lapselle samana iltana.

Kellon lähestyessä puolta yötä ja vessaravaamisen vain jatkuessa, käskin tytön nukkumaan, oli ummetusta tai ei, koska vessassa käymisestä ei selkeästi ollut minkäänlaista hyötyä.

Kun ulina-tekoitku oli jäähyuhkauksella hiljennetty, oli taas muutaman minuutin rauhallista, kunnes tyttö ilmestyi kertomaan että kättä särkee.

Ja PAM! Tässä vaiheessa tilanne valkeni minulle kokonaisuudessaan kuin olisi fikkarin sytyttänyt: minua viilattiin totaalisen armottomasti ja täydellä 100% onnistumisprosentilla linssiin! Tyttöä ei todellisuudessa vaivannut yhtään mikään!

Tämän lisäksi unisessa tietoisuudessani oli vain yksi selkeä ajatus: olin niin väsynyt ja turhautunut että halusin vain epätoivoisessa määrin ummistaa silmäni ja nukkua. Ilman häiriöitä.

Touhu päättyi siihen että ulinaitku-jäähypenkkivuorotteluun kyllästyttyäni siirsin tytön patjan vihdoin keittiön lattialle ja kerroin että hän nukkuisi loppu yön yksin keittiössä – hän inhoaa yksin nukkumista – jossa hän ei häiritsisi sisaruksiaan, ja josta olisi helppo mennä vessaan ja käydä juomassa.

Painelin nukkumaan. Joidenkin ulina-kiukuttelu-puuskien jälkeen tyttö simahti vihdoin patjalleen, ja nukkui tyytyväisenä kuin pieni possu aina siihen asti kunnes menin aamulla herättyäni keittiöön juomaan vettä ja tarkastamaan miten pieni nukkuja oli nukkunut yönsä. Ja kas, virtsatietulehdus ja ummetus olivat tipotiessään, ne eivät vaivanneet lasta enää pienimmässäkään määrin vaan hän aloitti aamunsa iloisena ja terveenä kuin pieni peipponen!

Pidimme aamupäivällä lapsen kanssa lyhyen keskustelutuokion. Hän tietää nyt ettei sama voi enää toistua. En anna sen enää toistua, koskaan.

Lopputulemana: en ikinä, ikinä olisi uskonut joutuvani turvautumaan moisiin keinoihin ja erikoisjärjestelyihin! En olisi kuuna päivänä uskonut että minut – järkevä, aikuinen ihminen – saataisiin manipuloitua omien lasteni toimesta sellaiseen härdelliin, tai että sietäisin moista kiukuttelua, huutoa ja ulinaa siinä määrin ja niin pitkään kuin mitä iltaisin on meillä hiljattain alkanut tulla tavaksi. Olen syyllistynyt totaaliseen, kammottavaan virheeseen: sinisilmäiseen manipulaatiopeliin ja loputtomaan joustamiseen. Täytyy myöntää että hieman kyllä nolottaa. Liika on kuitenkin liikaa. Eilisiltana tilanne sai niin naurettavia, fiascoja, hulvattoman koomisia käänteitä – koomisia näin jälkikäteen ajateltuna, sillä itse tilanteessa minua ja miestä ei naurattanut pätkääkään – että tulisin muistamaan tämän episodin onneksi hyvin, hyvin, hyvin pitkään. Niin pitkään ettei vastaava huijaus ja täysin naurettava sähellys aivan normaaleissa arkirutiineissa tule enää koskaan minun kanssani onnistumaan. Iltaisin nukkuma-aikaan patja pysyy tästä lähtien visusti tytön sängyssä, lastenhuoneessa, niin myös tyttö.

-Vesta