Lapsilla on pelisilmää

Lapset osaavat käyttää mitä erilaisimpia keinoja saadakseen vanhemmat toimimaan oman tahtonsa mukaisesti.

Tänään tuli se päivä kun koin ”valaistuksen”. Meillä on menty liian pitkälle lasten toiveiden ja tarpeiden kuuntelussa. Osittain syytän hellettä, mutta pääasiassa saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni.

Meillä helle ja valoisat illat ja yöt ovat aiheuttaneet muutoksia iltarutiineihin, päiväunirutiineihin ja vähän kaikkeen muuhunkin. Hellämielisenä taivun ymmärtämään kuumuudesta kärsiviä lapsia liiankin kanssa.

Illat ovat nyt kesäaikaan menneet meillä suunnilleen näin: iltarutiinien jälkeen team tohina on komennettu peteihinsä ja iltasatu luettu. Huoneesta kuuluu kuiskuttelua ja hiljaista naurun kikatusta, jotka ovat sallittuja. Nykyään ne tosin yltyvät suurella todennäköisyydellä pian puheensorinaksi, sitten huuteluksi, mekastamiseksi, kiljunnaksi ja viimein kamalaksi älämölöksi, riippumatta siitä että lapsia käydään muistuttamassa hiljaisuudesta ja nukkuma-ajasta. Meluaja uhataan poistaa hetkeksi huoneesta jäähyilemään, jotta muut saavat nukkua.

Näin tapahtuukin usein. Huoneessa hiljenee, kunnes nuorimmainen päättää karata pinnasängystään legoleikkeihin, olohuoneeseen tai johonkin muualle hermoja raastavan lukuisia kertoja. Kaksi vanhinta selailee yleensä tässä vaiheessa itsekseen sängyissään Aku Ankkoja, kiltisti ja hipi hiljaa kuin kaksi hyvin koulutettua spanielia. Kun pienin on ”taltutettu” unten maille, aloittaa keskimmäinen virikkeiden keksimisen valveilla pysymiseksi: ramppaa vessassa ja juomassa, ja asiasta pitää aina joka kerta erikseen ilmoittaa meille vanhemmille, riippumatta siitä olemmeko valveilla vai nukkumassa, ja riippumatta siitä että lasta on pyydetty lopettamaan häirintä ja käymään hiljaa, itsenäisesti vessassa ja antamaan toisten nukkua. Tämä toistuu niin monta kertaa että häntä kielletään ja käsketään pysymään omassa sängyssään. Siitä seuraa ylimaallinen ulina-tekoitku-huuto, joka päättyy usein siihen että keskimmäinen menee jäähylle rauhoittumaan, jotta kaksi muuta saavat nukkua rauhassa. Kun keskimmäinen on vihdoin simahtanut, aloittaa esikoinen näytöksensä: vessassa ja juomassa ravaamista – sentään ilman eri ilmoitusta mihinkään suuntaan – hakemassa lisää Aku Ankkoja, valittamassa ettei uni tule ja ettei ole mitään tekemistä. Useimmiten touhu päättyy siihen että esikoinen komennetaan tiukasti omaan sänkyynsä kera jäähy-uhan. Silloin hiljenee.

Olen tähän touhuun jo niin kyllästynyt, että olen päättänyt sata kertaa että vessa- ja juomakäyntien määrä rajoitetaan illalla yhteen – yöllä herätessä saa tietysti käydä vessassa ja juomassa – ja vaadin nukkumaan menoajan jälkeen totaalista hiljaisuutta ja sängyssä pysymistä, koska muu ei selvästikään toimi. Mutta, joka ilta tilanne vain on luisunut pikku hiljaa käsistä. Olen selvästi aivan liian hellämielinen ja pitkähermoinen siinä määrin että se on jo haitallista omille lapsilleni.

Kids

Eilen illalla tunnustin vihdoin tosiasiat itselleni ja tajusin että touhu on mennyt aivan liian pitkälle jo aikaa sitten. Kukaan lapsista tuskin oikeasti kärsii joka ilta ylimaallisesta janosta ja vessahädästä yhtäkkiä uniajan tullen, vaan kyse on siitä yksinkertaisesta totuudesta että minua manipuloidaan.

Totuuden valjettua otin kovemmat keinot käyttöön ja vaadin jälkikasvua pysymään sängyissään tyystin hiljaa ilman mitään tekosyytä ja veruketta. Pienin nukahti silkkaa väsymystään ja esikoinen tajusi että nyt on tosi kyseessä ja ryhtyi nukkumaan. Mutta keskimmäinen valitettavasti turvautui kovempaan vastaiskuun.

Hän sanoi ettei voi nukkua koska koko ajan pissattaa. Esitys oli siinä määrin vakuuttava että uskoin 100% varmuudella että hänellä on virtsatietulehdus ja annoin ravata vessassa. Tyttö ei vaikuttanut muuten itkuiselta tai kipeältä, joten lopetin vihdoin lohduttelun, pyysin lopettamaan vessaramppaamisen, selitin ettei pissahätä välttämättä poistu vessakäynnillä jos on kyse tulehduksesta ja kerroin että katsotaan asiaa aamulla ja mennään tarvittaessa lääkäriin.

Tyttö meni ulisten sänkyynsä ja hiljeni kun uhkasin siirtää hänet jäähypenkille. Rauhallista hiljaisuutta jatkui siihen asti kunnes tyttö ilmestyi jälleen ulos lastenhuoneesta ja vaati päästä vessaan isomman hädän vuoksi. Suostuin tietysti, koska vessassa saa vapaasti käydä, oli yö tai päivä. Tyttö istui vessassa kauan, tuli lopulta pois ja meni sänkyynsä, vain palatakseen takaisin vessaan. Tämäkin esitys meni läpi siinä määrin että aloin uskoa tytöllä olevan ummetusta. Kyllä, olin jo niin väsynyt ja unentokkurassa ettei pienessä mielessänikään käynyt, millä todennäköisyydellä virtsatietulehdus ja ummetus iskevät lapselle samana iltana.

Kellon lähestyessä puolta yötä ja vessaravaamisen vain jatkuessa, käskin tytön nukkumaan, oli ummetusta tai ei, koska vessassa käymisestä ei selkeästi ollut minkäänlaista hyötyä.

Kun ulina-tekoitku oli jäähyuhkauksella hiljennetty, oli taas muutaman minuutin rauhallista, kunnes tyttö ilmestyi kertomaan että kättä särkee.

Ja PAM! Tässä vaiheessa tilanne valkeni minulle kokonaisuudessaan kuin olisi fikkarin sytyttänyt: minua viilattiin totaalisen armottomasti ja täydellä 100% onnistumisprosentilla linssiin! Tyttöä ei todellisuudessa vaivannut yhtään mikään!

Tämän lisäksi unisessa tietoisuudessani oli vain yksi selkeä ajatus: olin niin väsynyt ja turhautunut että halusin vain epätoivoisessa määrin ummistaa silmäni ja nukkua. Ilman häiriöitä.

Touhu päättyi siihen että ulinaitku-jäähypenkkivuorotteluun kyllästyttyäni siirsin tytön patjan vihdoin keittiön lattialle ja kerroin että hän nukkuisi loppu yön yksin keittiössä – hän inhoaa yksin nukkumista – jossa hän ei häiritsisi sisaruksiaan, ja josta olisi helppo mennä vessaan ja käydä juomassa.

Painelin nukkumaan. Joidenkin ulina-kiukuttelu-puuskien jälkeen tyttö simahti vihdoin patjalleen, ja nukkui tyytyväisenä kuin pieni possu aina siihen asti kunnes menin aamulla herättyäni keittiöön juomaan vettä ja tarkastamaan miten pieni nukkuja oli nukkunut yönsä. Ja kas, virtsatietulehdus ja ummetus olivat tipotiessään, ne eivät vaivanneet lasta enää pienimmässäkään määrin vaan hän aloitti aamunsa iloisena ja terveenä kuin pieni peipponen!

Pidimme aamupäivällä lapsen kanssa lyhyen keskustelutuokion. Hän tietää nyt ettei sama voi enää toistua. En anna sen enää toistua, koskaan.

Lopputulemana: en ikinä, ikinä olisi uskonut joutuvani turvautumaan moisiin keinoihin ja erikoisjärjestelyihin! En olisi kuuna päivänä uskonut että minut – järkevä, aikuinen ihminen – saataisiin manipuloitua omien lasteni toimesta sellaiseen härdelliin, tai että sietäisin moista kiukuttelua, huutoa ja ulinaa siinä määrin ja niin pitkään kuin mitä iltaisin on meillä hiljattain alkanut tulla tavaksi. Olen syyllistynyt totaaliseen, kammottavaan virheeseen: sinisilmäiseen manipulaatiopeliin ja loputtomaan joustamiseen. Täytyy myöntää että hieman kyllä nolottaa. Liika on kuitenkin liikaa. Eilisiltana tilanne sai niin naurettavia, fiascoja, hulvattoman koomisia käänteitä – koomisia näin jälkikäteen ajateltuna, sillä itse tilanteessa minua ja miestä ei naurattanut pätkääkään – että tulisin muistamaan tämän episodin onneksi hyvin, hyvin, hyvin pitkään. Niin pitkään ettei vastaava huijaus ja täysin naurettava sähellys aivan normaaleissa arkirutiineissa tule enää koskaan minun kanssani onnistumaan. Iltaisin nukkuma-aikaan patja pysyy tästä lähtien visusti tytön sängyssä, lastenhuoneessa, niin myös tyttö.

-Vesta

Keskisuuren perheen arkea

Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta. Kyllä se on aika paljon, muttei niin paljon. Riittävästi kuitenkin siihen että menoa ja meininkiä riittää, varsinkin meille, näiden suloisten, pienten, hassujen ja vilkkaiden vintiöiden vanhemmille.

Viimeisen viikon saldoa: entinen hieno puuvati on säpäleinä (no se olikin vasta 15 vuotta vanha ja olin vaalinut sitä tuholta, mutta ehkä pärjään jotenkin ilmankin), lastenhuoneen patterista löytyi kakkaa (ilmeisesti nuorimmaisen taaperon vaipasta, luojan kiitos sitä ei löytynyt mistään muualta, pyyhin läpi lopulta koko lastenhuoneen kaikkine pintoineen ja tarkistin koko kodin läpi, ihan varmuuden vuoksi) ja olohuoneen sohvapöytälevyssä on 1,5cm kolo. Kyllä, luit oikein, siis kolo. Toisin sanoen klommo. Ei, sitä ei ollut siinä eilen. Ja ei, se ei ole lainkaan sellaisessa paikassa että sen voisi peittää jotenkin. Pidän varmana ratkaisuna kuitenkin sitä että mies saa korjattua pöydän suunnilleen entiseen kuntoonsa, jotenkin. Enempää ei nyt tule mieleen, mutta kyllä niitä muitakin vähäisempiä juttuja oli…

Kaksi kissaa päättivät osallistua talkoisiin ja syödä muutaman huonekasvin ja leikkokukan ja oksentaa kissapuuhun sekä matolle. Toinen kissa vielä päälle päätteeksi kevätriemuissaan päätti merkata sekä keittiön että eteisen maton, ja mikä parasta: miehen nahkakengät. Aivan ennenkuulumatonta! Tässä vaiheessa olkkarin matto joka tapauksessa rullattiin pois parempaan talteen. Jäin vain pohtimaan kissan ja koiran eroa – kummastakin on kokemusta – koiralle riittää että osoittaa tiukasti että tehty asia on väärin ja hyvin todennäköisesti, ainakin oman kokemuksen mukaan, koira parantaa tapojaan. Mutta kissa, kissalle et voi tehdä muuta kuin näyttää ”ihanan tuoksuisia”, kusisia kenkiä ja torua (josta kissa ei todennäköisesti ymmärrä halaistua tavunpalastakaan), nostaa kissa huomionarvoisena vinkkinä omaan kissanvessaansa ja koota kengät turvapaikkaan eteisen kaapin ovien taakse.

Mutta loppukaneettina todettakoon: hienoa, kerrassaan hienoa! Olen silti suunnattoman riemuissani siitä, että minulla on tämä remonttitrio sekä Team Ahma eli kissat siihen päälle päätteeksi. Toisinaan kyllä unelmoin vaihtavani ne kaksi pitkähäntäistä karvakasaa yhteen selväjärkisempään koiraan. Ja palkkaavani osa-aikaisen lastenhoitajan. 😀 Saahan sitä unelmoida.

Tsemppiä kaikille pikkulapsiperheen arkea pyörittäville mammoille ja ukonpahasille – kyllä me kaikki tästä selvitään, nehän ovat vain koloja pöydässä ja yleensä pestävissä olevia mattoja, korvattavissa olevaa materiaa joka ei ole niin kovin tärkeää. Siispä nauran koko härdellille, kaadan itselleni kupillisen kahvia ja surffaan hetken netissä. Sen jälkeen siivousurakka, tiskisavotta ja pyykin viikkaustalkoot odottavat, kera kaikkine, suloisine, normaaleine lastenhoitohärdelleineen siihen päälle.

Mukavaa kesää!

-Vesta

Ihana, ihana syksy!

Ihanat, keltaiset ja punaiset ja oranssit lehdet, niitä kieputtavat myrskytuulet ja kohisevat sateet ovat täällä! Kurahousut, kumisaappaat, rapaiset vaatteet, kuralätäköissä pomppimisesta litsuvat varpaat, ne ovat palanneet…

On syys.

     Sataa –

maailma kohisee ja jyrähtelee kun luonnonvoimat jylläävät uhmakkaasti, samalla kun kello hiljakseen raksuttaa seinällä tasaista ajan virtaa – ja istun ikkunan ääressä, hämmennän kahvia ja tuumailen. Hymyilen ohi vipeltävien lasten omenan punaisille poskille ja sadepäivän aurinkoa hilpeämmälle riemulle.

Illalla pörrötän pikkuisten myssyjen alla hassusti kähertyneitä hiuskiehkuroita ja suukotan poskea, lasten ryömiessä kainaloon kuulemaan tarinoita. Höpsöt iltasatukikatukset kynttilänvalossa kun istutaan sykkyrässä peittojen alla katsomassa satuaarteiden kuvia, varpaat mukavasti kippurassa pehmeissä villasukissa. Lämpöiset hyvän yön halit ja päälle ainakin sata rutistusta, sellaisia kuin Uppo Nalle -kirjoissa, selittävät pienet.

On hämärä ilta, saapuu sysipimeä yö. Kaipaan työmatkalla olevaa miestä, mutta ihan vähäsen vain, koska huomenna hän jo tulee takaisin ja ollaan kaikki jälleen kotona. Hiljaisten unen tuntien jälkeen herään hiljalleen. Verhojen takana maailma alkaa heräillä.

Aamuisin sitä tahtoisi vain torkkua, mutta kuuliaisesti tassutan keittiöön keittämään kahvia. Pienet katsovat pikku kakkosta. Katson ulos kaihoisan koleaan aamuun, pihan huurteista nurmikkoa. Kauniin värinen taivas kun aurinko vihdoin jaksaa herätä ja tuoda värit takaisin. Aamupalan jälkeen on edessä vaatevuorten ja kurahousukerroksen pukemisurakka. Ja sitten jollain iskee vessahätä.

Kun vihdoin ollaan pihalla, seuraa pomppimista, riemua, löytöretkiä ja kuraleikkejä. Toisina päivinä viedään ensin isoin kerhoon, parina päivänä keskimmäinenkin, kummallakin eväät prinsessasalkussa. Koko joukko ylpeänä marssimassa ylös mäkeä kamppeineen kaikkineen. Nyt pienin konttaa ympäriinsä hiekkalaatikossa ja taputtaa lapparilla hiekkalinnaa samalla kun isosiskot tekevät kuralöllöä ja leikkikaakaota ja suklaakakkua. Vaikea sanoa kuka olisi eniten ihastuksissaan.

Liian kosteaa lukea kirjaa, joten kaivan uuden Samsungin esiin, kirjoitan viestin ystävälle ja selaan päivän uutiset. Sitten menen mukaan lasten leikkeihin. Ilo on ihanan tarttuvaa, huomaan.

Kivet, tammenterhot ja eriskummallisen malliset oksat ovat prinsessojen aarteita. Ne kätketään pihan perällä olevaan keijumetsään, pieneen lehtimajaan.

Kohta kurahousu-urakka käänteisenä. Kenkien ja sadevaatteiden huuhtelua, omat sukat vahingossa siinä samalla. Haukotuttaa. Itselläkin olisi päiväuniaika. Paras palkinto on kuuma kaakao muumimukissa ja se hetki kun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua ja syödä piparkakkuja. Tai isomummilta saatuja Euran rinkeleitä, kuten tänään.

Syksyssä on niin paljon ihanaa – ja myös jotain kamalan hankalia juttuja – ja on mahdotonta päättää pitäisikö syksystä oikein kovasti, vai odottaako oikeastaan  enemmän että koittaisi jo se hetki kun on aika aloittaa jouluvalmistelut ja  energisyys, innostus ja joulun tekemisen riemu valtaa koko perheen.

Se kaikki vaan kuuluu syksyyn: rauhoittuminen, asioiden askarointi, pohdiskelu, touhuaminen, kesästä luopuminen, talven odotus. Vastakohtaisuus. Syksy on ihana ja kamala. En osaa päättää kumpaa. Tai kumpaa se olisi enemmän. Varmastikin syksy on aivan omanlaisensa, kamalalla tavalla ihana.

Mukavaa syksyä kaikille! 🙂

Vesta

Saavutusten päivä!

Pikainen postaus koska olen niin ylpeä pikkuväestä!

Tänään meillä helkkäili keittiössä kikatus ja onnellinen nauru! Esikoinen 4 v. leipoi tänään ensimmäistä kertaa ihan itse kakun, keskimmäinen 2 v. teki karkkeja mun avustuksellani ja kuopus 4 kk söi keitettyä, soseutettua bataattia ihka ekaa kertaa!

Kakku on gâteau au yaourt, aikaisemmin blogiin linkittämäni ohje (https://domesticgoddezz.wordpress.com/2013/04/07/sivistyneiden-lasten-salaisuus-eli-kuinka-kasvattaa-bebe/), ohjeella tehty mustikkakakku. Pieni teki kaiken itse, ihan ilman apua: voiteli vuoan, rikkoi kanamunat, mittasi aineet, sekoitti, kumosi taikinan vuokaan, laittoi uuniin ja otti uunista pois (vähänkö mua jännitti). Luin vain kirjasta mitä tehdään seuraavaksi. Kakusta tuli loistava, kyllä olen ylpeä tytöstä! 🙂

Täytyy myöntää että sisäinen keittiömestari Gordon Ramsay pilkahti esiin siinä vaiheessa kun kananmunaa ja jauhoja valui pitkin pöytää. Muuten olin stoalaisen maltillinen, pieni sai itse leipoa. Uusi kananmuna vain käteen ja uusi yritys, niin menihän niitä kulhoonkin. Pieni sotku siitä kyllä tuli mutta siivottiin yhdessä.

Toisen tytön karkit on suklaakarkkeja, joita teki yhdessä minun kanssani. Aivan mielettömän hyviä, niitä on syöty jo maha pullolleen.

Pikkumiehelle maistui soseutettu bataatti niin hyvin että halusi syödä koko lautasen tyhjäksi eikä pystynyt tuntiin kuin makailemaan selällään ja simahti saman tien. 😀

Oli mukava päivä! Kyllä ne pienet osaa kun vain luottaa ja antaa aikaa ja tilaa itse kokeilla. 😉 Ja vähän vahtaa vieressä ja katsoo perään tietysti. 😀

Hauskaa loppu viikkoa ja viikonloppua kaikille mestari-, pää-, apu- ja pikkukokeille ikään katsomatta!

-Vesta

Sivistyneiden lasten salaisuus – eli kuinka kasvattaa bébé?

Jos haaveilet rauhallisesti ja järkevästi toimivasta uhmaikäisestä, koko yön nukkuvasta vauvasta, sosiaalisesta ja hyväkäytöksisestä taaperosta ja omasta ajasta, tämä kirja on ehdottomasti sinulle! Se sisältää nipun järkeenkäypiä lastenkasvatusohjeita (ei sääntöjä!). 

Kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa kotona ollessa sitä törmää jos jonkinlaisiin tilanteisiin ja joskus kovastikin päänvaivaa aiheuttaviin ongelmiin. Lapsia, lapsuutta ja lastenkasvatusta käsittelevät kirjat kiinnostavat. Niinpä satuin törmäämään tähän mielenkiintoiseen opukseen: Pamela Druckerman – Kuinka kasvattaa bébé? Vanhemmuus Pariisin malliin. Havaitsin että se on kirjastossa hyvinkin varattu teos. Sain varausjonosta ”jonotuspaikan” ja odottelin omaa kappalettani useampia kuukausia. Mutta vihdoinkin se on täällä, olen päässyt lukemisen alkuun ja hyvään alkuun päässytkin! Kirjan oppeja on testattu vaivihkaa oman jälkikasvun kanssa ja tulokset ovat suorastaan kutkuttavia…

Nyt olen niin rakastunut kirjaan että harkitsen oman kappaleen ostamista.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522341487

Kirjan – ja sen mukaan myös ranskalaisen lastenkasvatuksen – kantava voima on ”cadre”, kehys. Kehys tarkoittaa lapselle asetettuja sääntöjä, joita noudatetaan tiukasti ja peräänantamattomasti joka tilanteessa, mutta kehyksen sisällä lapsella on täysi vapaus toteuttaa itseään vapaasti, vapaus löytää maailma ja elämän kauneus.

Pääosa kirjasta kiteytyy termiin ”la pause”, tauko. Se tarkoittaa että lasta kasvatetaan kärsivällisyyteen, odottamisen taitoon, turhautumisen sietämiseen, jokaisesta hetkestä nauttimiseen ja muun maailman huomioon ottamiseen – ei pelkästään omiin tarpeisiin ja toiveisiin keskittymiseen ”kaikki-mulle-tänne-heti”-kamaluuden tapaan – jo pienestä pitäen. Ranskalaiset eivät sano ei, he sanovat: odota. Ei-sana on säästetty todellisiin ongelmatilanteisiin.

Lasta kannustetaan käyttäytymään – ei kiltisti – vaan viisaasti ja tyynesti, rauhallisesti ja järkevästi. Se on hyvä kannuste. Lapsi tietää että hän voi itse päättää käyttäytyä fiksusti. Taito ja tahto tähän löytyy jo valmiiksi hänestä. Jos häneltä kielletään jotain, syy kerrotaan lyhyesti. Turhia kieltoja yritetään välttää. Aikuinen näyttää mallia. Kun hän ei hermostu, huuda eikä vihastu, ei lapsenkaan tarvitse toimia siten. Kärsivällisyys on siis myös aikuisen hyve.

Tämän ohella kirjassa painotetaan todellista keskittymistä lapseen ja aitoa paneutumista hänelle tärkeisiin asioihin, lapsen kuulemista ja huomioimista hänestä aidosti kiinnostuneena, ja hänen hyväksymistään sellaisena kuin hän on. Jokainen on omanlaisensa persoona. Mutta jokaisen tulee ottaa myös toiset huomioon. Kukaan ei voi käyttäytyä miten sattuu.

Lapselle tarjotaan paljon tilaisuuksia kokea ja oppia – mutta pääasiassa omatoimisesti ja itse keksien – ilman että häntä määrätietoisesti sparrattaisiin tai opettamalla opetettaisiin suorittamaan asioita. Lapselle annetaan pikku hiljaa vaativampia ja vaativampia tehtäviä. Hän osallistuu arkipäivän askareisiin ja häntä opastetaan varovasti myös ruoanlaiton saloihin. Kirjassa on perinteisen joguttikakun ohje, kakun, jonka monet ranskalaislapset oppivat valmistamaan jo hyvinkin pienenä. Lasta viedään ravintoloihin ja häntä opetetaan arvostamaan ruokaa ja ruokakulttuuria, ja keskustelemaan siitä. Ranska on herkkusuiden luvattu maa, ja se näkyy myös lastenkasvatuksessa.

Kirjassa puhutaan tasapainosta. On hyvä muistaa pyhittää tarpeeksi aikaa myös muille elämänalueille kuin lapsille, lastenhoidolle ja kasvatukselle, jotta elämä pysyy tasapainossa.

Alla linkki Ylen nettisivulle jossa kirjaa on esitelty. Tuolla joku on tullut kommentoineeksi, etteivät kaikki perheet toimi Ranskassa näin – kuten eivät varmaan toimikaan – eiväthän äidit ja isät Suomessakaan toimi kaikki samalla tavoin. Sama se oikeastaan minulle käytetäänkö tätä mallia Ranskassa vai ei, meillä se toimii. Vanhempi lapsi on vähentänyt höseltämistä, uhmaikäinen karjumista ja kummankin kohdalla uhittelu ja kiukun puuskat ovat vähentyneet. Vauvan olen saanut ilman huutoa ja heräilyä nukkumaan läpi yön, ja meillä nukuttaisiin nyt rauhallisia öitä, ellen olisi päättänyt imettää häntä ”vapaaehtoisesti” kerran yössä. Omasta mielestäni poika on vielä sen verran pieni että imetys kerran yössä on järkevää, tuntuu myös että yöimetys tehostaa merkittävästi maidontuotantoa. Olen siis etsinyt tasapainon yöunien ja toimivan imetyksen välillä.

http://olotila.yle.fi/perhe/lasten-kasvatus/pamela-druckerman-ja-ranskalainen-kasvatuskaytanto-kuinka-kasvattaa-bebe

Jogurttikakun – Gâteau au yaourt – resepti (kirjan resepti poikkeaa hieman alla mainitusta; sovellutuksia on monia ja kakkutaikinan sekaan voi halutessaan lisätä mainittujen ainesten lisäksi kaikenlaista pakastemarjoista, suklaarouheesta tai persikan palasista sitruunankuoriraasteeseen, tai vaikkapa tilkkasen ranskankermaa; ja mikäli pidät vähemmän makeista kakuista, vähennä rohkeasti sokerin määrää):

http://www.gateau-au-yaourt.info/recette-gateau-au-yaourt.html

Kuten tarkkasilmäiset ehkä huomasivat… 😉 …ohje on ranskankielinen, joten ranskankielentaidottomat voivat käyttää apuna Googlen sanakirjaa (copy-pastella tekstin pätkä siihen ja käännä) tai jotain muuta nettisanakirjaa:

http://translate.google.com/

Pamela Druckermanin kirja on hyvin toisenlainen kuin aiemmin blogiin linkittämäni lastenkasvatusohjeisto Domestic Goddezz – Apua lastenkasvatukseen, johon olin sattunut netissä törmäämään. Kumpikin on antanut rutkasti aihetta ajatteluun ja omien toimintamallien objektiivisempaan tarkasteluun. Kasvatusohjeita on jos jonkinlaisia, eivätkä mitkään niistä ole välttämättä suoralta kädeltä oikeita tai vääriä. Lastenkasvatus ei ole salatiedettä, eikä siitä tiedettä ole välttämätöntä minusta tehdäkään. Ilman kirjoja, oppaita, ohjeistoja, neuvoja, ynnä muita pärjää vallan mainiosti pelkkää maalaisjärkeä ja logiikkaa käyttämällä. Tosin en koe pahaksi toisinaan tuulettaa omia ajatusmalleja, pysähtyä katsomaan asioita eri näkökulmasta ja pohtia voisiko jonkun asian tehdä sittenkin toisin.

Ja vielä vinkki rauhallisiin öihin:

Kun vauva yöllä itkee, kuuntele onko itku oikeastaan pelkkää kitinää (meillä sekin toisinaan varsin kovaäänistä mölinää). Kitinä eroaa itkusta siten että itkussa on häivähdys hätäännystä, kitinässä ei. Kitinä on mölinää, itku parkumista. Kuulet kyllä eron jos maltat keskittyä tarkkailemaan. Jos kyseessä on kitinä, odota. Reagoi siinä vaiheessa kun kitinä muuttuu itkuksi tai parkumiseksi. Mene sitten vauvan luokse. Anna vauvalle tutti, paijaa hieman päätä ja mene takaisin nukkumaan. Toista tarvittaessa. Jos sama jatkuu ja vauva hätääntyy, lohduta ja tuudita tarvittaessa hetki sylissä. Jos vauva ei rauhoitu, syötä hänet. Vauvaa ei siis tarvitse ”huudattaa”, riittää että kuuntelee onko hänellä hätä. Tämä pätee alle 4 kk ikäisiin vauvoihin. Sen jälkeen yöimetyksestä pois tottuminen voi vaatia hieman huudattamistakin (lyhyt hetki itkua/parkua ennen kuin menee vauvan luokse, ei vauvan jättämistä huutamaan), opastaa kirja, vaikka itse en raatsi tällaista ”huudattamista” harrastaa. Olen sitä mieltä, että mieluummin vauva kitisee hieman yöllä, kuin että minä kitisen väsymyksestä pitkin päivää. Samaa kärsivällisyyttä opetetaan myös päivällä. Vauvan luokse ei tarvitse rynnätä salamannopeasti jokaisesta pienimmästäkin inahduksesta. Vauvaakin voi opettaa jo hieman odottamaan pienen pieniä hetkiä, kärsivällisyys on hyve. Pienikin jaksaa jo hetkisen odottaa kun tietää että se kestää vain lyhyen tovin ja odotus aivan kohta palkitaan.

Vauvan tarpeisiin on kuitenkin aina vastattava eikä vauvaa saa jättää yksin itkemään hädissään! Vauvan kohdalla odotustauko on hyvin minimaalinen!! Tässäkin tapauksessa – kuten lastenkasvatuksessa muutenkin – minusta ensi arvoisen tärkeää on empatia, empatia ja empatia!

Leppoisaa kevätpäivää! Jospa lumetkin kohta lähtisivät lopullisesti pois kesän tieltä kuljeksimasta. Kesäkuuhun on enää 52 piskuista päivää!

-Vesta