Carpe Diem!

Asiaa kevätväsymyksen selättämisestä ja imetyksestä.

Pian kevät on täällä taas ja arjen piristykseksi on mukava aloittaa kaikenlaista uutta projektia. On loistava aika syynätä omia tottumuksiaan ja elämäntapojaan, ja pohdiskella voisiko niitä jotenkin parantaa. Se lisää jaksamista ja antaa mukavasti tsemppiä valoisampien ja lämpimämpien aikojen odotteluun.

Noin vuosi sitten postasin blogiin tähän liittyvän artikkelin:

https://domesticgoddezz.wordpress.com/2014/04/02/kevatvasymykselle-kyytia/

Kuopustani imettävänä äitinä vinkkaan taas itselle ajankohtaisesta aiheesta, imetyksestä:

https://domesticgoddezz.wordpress.com/2009/02/19/imetys-todella-terveellista-ja-pahimmillaan-suuri-riski-vauvalle/

Ja jos joku muukin suunnittelee raskauskilojen tai muuten vain kehoon kummallisesti kerääntyneiden ylimääräisten kilojen karistamista tai kropan kevätremonttia, tässä boostia tempaukseen:

https://domesticgoddezz.wordpress.com/2014/01/16/kesaksi-kuntoon-2/

Pirteää kevättä!

-Vesta

Keskisuuren perheen arkea

Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta. Kyllä se on aika paljon, muttei niin paljon. Riittävästi kuitenkin siihen että menoa ja meininkiä riittää, varsinkin meille, näiden suloisten, pienten, hassujen ja vilkkaiden vintiöiden vanhemmille.

Viimeisen viikon saldoa: entinen hieno puuvati on säpäleinä (no se olikin vasta 15 vuotta vanha ja olin vaalinut sitä tuholta, mutta ehkä pärjään jotenkin ilmankin), lastenhuoneen patterista löytyi kakkaa (ilmeisesti nuorimmaisen taaperon vaipasta, luojan kiitos sitä ei löytynyt mistään muualta, pyyhin läpi lopulta koko lastenhuoneen kaikkine pintoineen ja tarkistin koko kodin läpi, ihan varmuuden vuoksi) ja olohuoneen sohvapöytälevyssä on 1,5cm kolo. Kyllä, luit oikein, siis kolo. Toisin sanoen klommo. Ei, sitä ei ollut siinä eilen. Ja ei, se ei ole lainkaan sellaisessa paikassa että sen voisi peittää jotenkin. Pidän varmana ratkaisuna kuitenkin sitä että mies saa korjattua pöydän suunnilleen entiseen kuntoonsa, jotenkin. Enempää ei nyt tule mieleen, mutta kyllä niitä muitakin vähäisempiä juttuja oli…

Kaksi kissaa päättivät osallistua talkoisiin ja syödä muutaman huonekasvin ja leikkokukan ja oksentaa kissapuuhun sekä matolle. Toinen kissa vielä päälle päätteeksi kevätriemuissaan päätti merkata sekä keittiön että eteisen maton, ja mikä parasta: miehen nahkakengät. Aivan ennenkuulumatonta! Tässä vaiheessa olkkarin matto joka tapauksessa rullattiin pois parempaan talteen. Jäin vain pohtimaan kissan ja koiran eroa – kummastakin on kokemusta – koiralle riittää että osoittaa tiukasti että tehty asia on väärin ja hyvin todennäköisesti, ainakin oman kokemuksen mukaan, koira parantaa tapojaan. Mutta kissa, kissalle et voi tehdä muuta kuin näyttää ”ihanan tuoksuisia”, kusisia kenkiä ja torua (josta kissa ei todennäköisesti ymmärrä halaistua tavunpalastakaan), nostaa kissa huomionarvoisena vinkkinä omaan kissanvessaansa ja koota kengät turvapaikkaan eteisen kaapin ovien taakse.

Mutta loppukaneettina todettakoon: hienoa, kerrassaan hienoa! Olen silti suunnattoman riemuissani siitä, että minulla on tämä remonttitrio sekä Team Ahma eli kissat siihen päälle päätteeksi. Toisinaan kyllä unelmoin vaihtavani ne kaksi pitkähäntäistä karvakasaa yhteen selväjärkisempään koiraan. Ja palkkaavani osa-aikaisen lastenhoitajan. 😀 Saahan sitä unelmoida.

Tsemppiä kaikille pikkulapsiperheen arkea pyörittäville mammoille ja ukonpahasille – kyllä me kaikki tästä selvitään, nehän ovat vain koloja pöydässä ja yleensä pestävissä olevia mattoja, korvattavissa olevaa materiaa joka ei ole niin kovin tärkeää. Siispä nauran koko härdellille, kaadan itselleni kupillisen kahvia ja surffaan hetken netissä. Sen jälkeen siivousurakka, tiskisavotta ja pyykin viikkaustalkoot odottavat, kera kaikkine, suloisine, normaaleine lastenhoitohärdelleineen siihen päälle.

Mukavaa kesää!

-Vesta

Pölliäinen arkiaamuna

Se tunne kun vispipuuron jämät odottavat kattilassa jääkaappiin laittoa, munavoi lämpenee ruokapöydällä yhdessä karjalanpiirakoiden ja pannukakkujen kanssa ja korjaamattomat aamiaisastiat odottavat nekin vuoroaan, vauva on jumppatuokionsa päätteeksi pulauttanut jättipalautukset niin että puuhamatto, vauvan koko pää ja puoli kehoa bodeineen, potkareineen päivineen on yltäpäältä maitosoosissa, esikoinen kitisee kuin hyeena barbin kaulaan jumittunutta toppia ja joutuu pylly-pissi-huutelun ja rymistelyn seurauksena jäähylle (ulisemaan) samalla kun keskimmäinen tenava ryntäilee ympäri huushollia kuin päätön kana, ärjyen leijonan karjahduksia: ”Tää metsästää!” (kyseenalaista, onko jälkikasvu ehtinyt nähdä telkkarista jotain hieman liian vakavaa luontopätkää), toteat että ulkoilu olisi nyt paikallaan mahdollisimman nopealla aikataululla toteutettuna (mahdotonta!) ja että päikkärit jäävät tänään väliin koska lääkäriajan silmätulehduksen hoitoon sai vain ja ainoastaan juuri lasten päikkäriajalle, huomaat taas unohtaneesi aamulla soittaa hammaslääkäriin siitä hampaasta jossa paikka on jo päivien ajan ollut jotenkin huonosti, tietoisuus siitä että tänä aamuna hampaiden pesu ei onnistu koska keskimmäinen remureeta on päättänyt pureskella kaikkien hammasharjat käyttökelvottomiksi (se siitä kariesbakteerin tarttumisen ehkäisystä), kahvinkeitin napsahtaa automaattisesti pois päältä ennen kuin olet ehtinyt kaataa kupillistakaan, makuuhuoneen sängyllä odottaa miestä korkeampi kasa viikkaamattomia vaatteita ja jotenkin tuntuu mahdottomalta uskoa että jokainen vaatekappale olisi mitenkään mahdollista lajitella, viikata ja saada sullottua siististi kaappeihin ennen kuin ne päätyvät takaisin päälle ja käyttöön, ja vauvaa pesulle viedessä kuulet kuinka joku tunkee lisää roinaa sisään postiluukusta.

Huomenna uudestaan, ja sen jälkeen ja sen jälkeen joka päivä ja joka ikinen hetki (koska sitä on jatkuvasti kiinni lapsilaumassa eikä ole viettänyt sitä varsinaista Omaa Aikaa sitten viime vuoden, jolloin viimeksi sai nauttia parin tunnin ajan ajasta kokonaan irrallaan muusta perheestä – vaikka ihania ovatkin, tekee välillä erittäin hyvää pääkopalle – tosin niin että vauva oli masussa mukana), kunhan ensin tulee ilta ja yö, käydään läpi iltarutiinit ja väsymyskiukuttelut, herätään yöllä pottakäynnille ja yösyötöille ja hyvässä lykyssä lohduttelemaan lisäksi pahaa unta nähnyttä taaperoa tai vaihtamaan kastuneet lakanat ja yöpuku, voidakseen herätä aamulla rättiväsyneenä mutta yllättävää kyllä aivan hykerryttävän onnellisena siitä että sinua on siunattu tällä ihanalla perheellä.

Ja se tunne kun muut kokevat tarpeelliseksi kertoa sinulle, joskin sangen hyväntahtoisesti ja pelkkää hyvää tarkoittaen, kuinka rutiinit ja logiikka kasvatuksessa ovat kaiken a ja o ja vanhemman tulee huolehtia että ne toteutuvat aina ja joka hetki. Ja kun joku purnaa siitä ettet soittele tarpeeksi tai tule käymään kylässä (milloin, millä resursseilla ja rahkeilla? Anteeksi nyt vaan, ymmärrän kyllä että ulkopuolisen on välillä vähän vaikea ymmärtää). Ja kun joku loukkaantuu siitä että olet toiminut niin kuin toimit ja takaraivossa muodostuu itsepintainen ajatus siitä että aina joku loukkaantuu, tekipä mitä hyvänsä, joten sitä voi hyvin tehdä aivan mitä huvittaa. 😀 Juu yritys on hyvä ja uskokaa tai älkää, meillä pyritään toteuttamaan näitä kaikkia edellisiä toiveita, neuvoja ynnä muita niin paljon kuin mahdollista, tosin oman perheen lähtökohtien kautta, tietenkin. Luulisin että parhaiten homma toimisi niin että jokaiselle perheelle annetaan tilaa toimia niin kuin toimivat, jokaiselle vanhemmalle tilaa olla itsenäisesti se vanhempi lapselleen, joka hän oikeutetusti on ja ohjata ja neuvoa silloin kun neuvoa pyydetään. 😉 Oikeasti. Tuntuu toisinaan että ainakin itse hukun neuvoihin, ohjeisiin ja hyvää tarkoittaviin sanoihin.

Ihminen tuntee nahoissaan oman ja omien kykyjensä rajallisuuden toisinaan hyvinkin rankasti. Evoluutio on kuulemma kehittänyt naisen tähän(kin) tehtävään, mutta ei se taida tehdä hommasta yhtään kevyempää. 😀

Ja se tunne kun neuvolassa joku tajuaa vihdoin kysyä: miten jakselet? 😀

Aurinkoista kevätpäivää (lumista huolimatta se kesä tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin) ja tsemppiä arkiruljanssin pyörittämiseen, te kaikki teräsmammat ynnä muut keväässä kärvistelijät! 🙂

-Vesta

P.S. Hörpin sen ”aamukahvin” (kylmänä ja ilman sokeria), samalla kun rustasin tämän ja odottelin että vanhemmat tenavat saavat taisteltua vaatteet päällensä. Nyt pääsemme ulos! 🙂

P.P.S. Pölliäinen on lastenkieltä ja tarkoittaa pörriäistä eli keltamustaa siipiveikkoa elikkäs perinteisemmin: mehiläistä.

Relationship games… <3

Seksi. Se vaiettu mutta jokaiselle tuttu asia. Sitä voi olla aina ei-sopiva-määrä. Onhan kyseessä kahden individuaalisen ihmisen välinen kahdenkeskinen toiminta, ja jokaisella on yksilöllinen käsitys niin kyseisen toiminnan ideaalista määrästä kuin suoritustavastakin. Olettaen ettei puhuta masturbaatiosta. 😉

Kirjoitan tästä aiheesta, koska se kuuluu osaksi naisen ja miehen suhdetta, ja siten osaksi tätä blogia. Kirjoitan, vaikka aihe saattaa olla varsinkin meille käytännöllisille ja jäyhille suomalaisille hieman arka ja vaikea asia, ainakin julkisesti. Aiheesta vaietaan tai puhutaan melko niukalti neuvolassa, äitiyspakkauksen ohjemateriaalissa, ynnä muissa tahoissa. Eihän siitä ole kovin sovinnaista puhua julkisesti. Saati sitten että rustaa kirjoitelman blogiinsa, varsinkin jos se muilta osin on jotakuinkin sivistynyt ja kunnollinen. Mutta näin minä aion tehdä.

Lapsiperheessä tämä aikuisten ajanviete ja yksi suhteen suurista kulmakivistä vaatii päivittämistä. Enää ei olla kaksin. Oma ja kahdenkeskinen aika on yllättäen kutistunut minimiin, ainakin vauvaperheen arjessa. On muita henkilöitä, jotka on aina ja kaikessa otettava huomioon ennen omia tarpeita: lapset. Miehestä ja naisesta on tullut isä ja äiti, joskus tuntuu että hyvinkin pitkälti ensisijaisesti. Naiseus – ja miehisyys – siintää jossain sen ihanan, mutta kaiken muun alleen nielevän perhearjen takana.

Perhettä perustava saattaa olla täysin tietämätön näistä häntä odottavista haasteista suhderintamalla. Ainakin minulle asiain uusi tila valkeni kokonaisuudessaan ja pikkuhiljaa sitä myötä kuin vauva-arki alkoi rullata ja tajusin että se minkä olin luullut olevan väliaikainen tilanne, tulisikin olemaan paljon pysyväisempää laatua. Vaikka olin osannut jotain tuon suuntaista uumoilla, olin uumoillut täysin eri mittakaavassa!

Lapsiperheistä puhuttaessa puhutaan usein paljon perheen yhteisestä ajasta. Puhutaan velvollisuuksista, oikeuksista ja tarpeista. Puhutaan omasta ajasta. Puhutaan suhteen hoitamisesta, sen toisen puoliskon muistamisesta, huomioimisesta ja huomioon ottamisesta. Se mikä ennen on hoitunut kuin itsestään, tuottaa nyt yllättäen ylimääräistä päänvaivaa ja vaatii lisäenergiaa, jota ei muutenkaan tunnu olevan tarpeeksi tarjolla. Kahvikuppi tuntuu olevan jatkuvasti tyhjä, tai vähintäänkin puolityhjä.

Kuitenkin, jollain konstilla kaikki edellinen olisi saatava tasapainoon, jotta arki toimisi. Jotta suhde toimisi. Jotta lapsilla olisi turvallinen, huolehtiva ja rakastava koti. Jotta kaikki jaksaisivat. Ja ennen kaikkea: jotta kaikilla olisi edelleen hauskaa. Hauskuus ei saa unohtua elämästä! Silloin kaikki käy liian vakavaksi, ja pahimmassa tapauksessa tulee vaikeuksia. Joko omassa jaksamisessa, lasten hyvinvoinnissa tai parisuhteessa.

Kullan kanssa makuukammariin vetäytyminen ei käykään enää niin helposti, nopeasti ja yksinkertaisesti, varsinkin jos samassa huoneessa seisoo tukevasti pinnasänky. Romantiikka saattaa muutenkin olla välillä kaukana maidon tiputellessa rinnoista ja tuoksuessa jokaisessa vaatteessa, hiuskarvassa ja iholla, taustallaan vauvan pulautusten ödööri, joka – vaikka onkin rakkaan, söpön kullannuppusen aiheuttamaa – ei välttämättä ole se tehokkain parin välinen kiihotuskeino seksuaalisessa mielessä. Vauvan herätessä uniltaan ”juuri oikeaan aikaan” ja yöimetysten tummentamien silmänalusten yhä tummentuessa mieleen alkaa väistämättä hiipiä pelko: tätäkö se sitten on hamaan keski-ikään saakka? Siihen päälle liivinsuojilla varustetut rintsikat – olivatpa kuinka seksikkäät tahansa – ja peilistä katsova nainen, joka näyttää erehdyttävästi samalta kuin itse jotakuinkin 9 kk aikaisemmin oli, mutta tukka pystyssä, meikittä ja hajuvesittä, enemmän ja vähemmän rynttyisissä kotivaatteissa ja mielessä unelma siitä että maha – tai ainakin vatsanahka – jo pian kutistuisi täysin entiselleen (kyllä se useimpien kohdalla kutistuukin, ei hätää!). Joillekin tähän päälle tulevat vielä raskausarvet. Hyvää jatkoa ja onnea tulevaisuudelle. 😉 Sitä kyllä tarvitaan. Samoin kärsivällisyyttä. Paras lohdutus on se, että tilanne on todellakin ohimenevä. Kunhan jaksaa odottaa vähän aikaa, tilanne helpottaa, joskaan ei koskaan varmaankaan palaa täysin ennalleen.

Luulen että vauvaperheessä naisen ja miehen seksuaaliset tarpeet eivät muutenkaan täysin kohtaa, saahan äiti vauvaa hoitaessaan niin paljon vastavuoroista läheisyyttä ja hellyyttä suoraan vauvalta. Vaikka se onkin täysin eri asia kuin puolisolta saatava hellyys ja hellittely, voi käydä niin ettei nainen välttämättä koe enää ”tarvitsevansa” tämän päälle seksuaalisia huomionosoituksia mieheltään, ei juuri nyt, ei juuri tänään. Varsinkin kun sata muuta asiaa odottavat tekemistä. Nainen toteuttaa parhaillaan pitkän evoluutiokierron meihin leimaamaa roolia: äitiyttä. Päällimmäisenä unelmissa siintää kyllä sänky, mutta nukkumista varten. Miehestä tulee yllättäen se ”kolmas pyörä”, mutta on hyvä muistaa että vain hetkellisesti. Nainen ei ole lakannut rakastamasta. Eikä mies kiinnostamasta, tai jos näin tuntuu päässeen käymään, niin ei ainakaan lopullisesti. 😉

Toisaalta, kun nainen tiedostaa tämän suhteessa ja parin välisessä seksuaalisessa kanssakäymisessä tapahtuneen muutoksen, voi hän siihen itse yrittää vaikuttaa. 🙂 Vaikkei peiton heiluttelu juuri sillä hetkellä innostaisi itseä niin paljon kuin se joskus innosti, kumppani ja hänen tarpeensa on hyvä muistaa ottaa huomioon, vaikka hieman panostamalla asiaan oman innokkuuden tasosta riippumatta. Silloin kipinä pysyy yllä suhteessa. Usein voi käydä niinkin että huomaa homman olevan ihan hauskaa, kun siihen vain jaksoi ryhtyä. 😉 Ja päivä päivältä, mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sen paremmaksi tilanne jatkuvasti muuttuu.

Tämän artikkelin kipinä sai alkunsa parisuhdepelistä nimeltä Relationship Games. Se on netistä löytyvä hupaisa, parisuhteessa eläville tarkoitettu peli, johon linkki tässä:

http://rela.east.fi/fbapp/.

Kannattaa mielestäni ehdottomasti kokeilla, ihan huvin vuoksi! 🙂 Sain ainakin itse houkuteltua miehen tähän mukaan. Ja onhan tuosta hyötyä myös juuri miehisestä näkökulmastakin katsottuna, vaikka mies ensin epäileväisellä kannalla olisikin. ❤

Linkki peliin löytyy Helistin.fi-sivujen lisäksi Facebookista

http://apps.facebook.com/relationshipgames/

Feissarissa myös pelin fanisivu

http://www.facebook.com/RelationshipGames

mikäli mielii ryhtyä faniksi.

Sulokasta päivää kaikille pienten ja isojen äideille, isille ja muille hottiksille ikään, sukupuoleen ja suhdestatukseen katsomatta! Ylös ja ulos joka iikka, ihmisten keskelle. Rinta rottingille ja hymy suupieleen! Ollaan kaikki ihania, muistetaan myös se!

Mukavaa maanantaita,

Vesta

Haaste: hymy päivässä tuntemattomalle!

Äitiyteen ei vaadita työpaikkahaastattelua.

Äitiys on rankka juttu! Sen tietää jokainen äiti. Pitkistä yöunista voi haaveilla siihen asti kunnes jälkikasvu muuttaa pois kotoa. Haaveeksi ne taitavat sittenkin jäädä, kun voi huolehtia, missä hurjaa nuoruttaan elävä tytär tai poika juuri sillä hetkellä viilettää.

Äitiys on rankka, mutta ehkä elämän paras työtehtävä. Jos sitä edes voi työksi sanoa. Äitiys on kuin eräänlainen kutsumusammatti. Tosin on niitäkin, joille se lyödään eteen ilman sen kummempia etukäteisvalmisteluita tai suunnitelmia. Ja niitä, joille se vain ei avaudu vaikka kutsumus olisi kuinka suuri. Onneksi lapsia voi myös adoptoida. Ja onneksi äidiksi voi myös kasvaa. Äitiyden kokemuksen soisi ihan jokaiselle.

Luulen että isyyden kanssa on lähes sama juttu. Ainakin noin suunnilleen. Kokemusta itsellä ei tietenkään tästä puolesta ole. Isän rooli ja suhde lapsiin on erilainen kuin äidin. Isyyteenkään ei kuitenkaan vaadita työpaikkahaastattelua, ei tasotestejä.

Jonkinlaisia pehmeämpää laskua varmistelevia perehdytyskursseja vanhemmuuteen sentään nykyään onneksi on olemassa. Ennen sama tieto taidettiin periä omilta vanhemmilta ja isovanhemmilta, niin ohjeiden kuin kokemuksenkin kautta, asuttiinhan aikaisemmin suuremmissa perhekunnissa, vanhemmat, lapset, lapsenlapset, jne. samassa taloudessa. Tosin poikkeuksiakin oli. Kulkuyhteydet olivat huonommat, ja välimatkat siten pidemmät, maailma oli suurempi.

On kuitenkin hauska hypoteettisesti pohtia, mitä tuleville vanhemmille pidettävässä työpaikkahaastattelussa mahdettaisiin kysyä, jos sellainen olisi olemassa? Voi olla että testistä tulisi melko hullunkurinen. Sillä miten kummassa hyvää äitiyttä ja isyyttä oikein voisi testimielessä mitata? Lähdettäisiinkö liikkeelle tieteellisistä näkökulmista ja perintötekijöistä? Mitä sukurasitteita löytyy, mitä perinnöllisiä sairauksia geenisi kantavat mukanaan? Vai edustaisiko psykologia ja kasvatustiede tärkeämpää osaa haastattelussa? Olisiko tuleva isä ja äiti syytä patistaa Mensan testiin, ennen kuin lupa jälkikasvun siittämiselle myönnettäisiin, vai onko älykkyys edes suoraan periytyvää? Mitä kaikkea kromosomimme tarkalleen ottaen meistä määrittävät, mikä on opittua, mikä ympäristön ja koettujen tapahtumien tuottamaa tulosta? Tarkastettaisiinko henkilön elämän historia? Ja kenties myös vanhempien, isovanhempien ja heidän monituisten isovanhempiensa elämänkerrat, jos niistä mitään merkittävää olisi jäänyt näkyviin jälkipolville?

Ei, vanhemmuuteen ei taida soveltua mikään työhaastattelu. Se on yksi elämän vaikeimmista ja haastavimmista tehtävistä, ja myös ehdottomasti yksi antoisimmista. Rima on vanhemmuudessa todella korkealla. Niin korkealla ettei sinne yksikään haastattelun tekijä yltäisi, vaikka kuinka yrittäisi. Palkintokin on kaikkea rahassa mitattavaa huomattavan paljon arvokkaampaa: rakkautta!

Nyt menen halimaan ja hellimään omaa jälkikasvuani. Rakastakaa toisianne, kuten joku joskus kerran muinoin viisaasti sanoi. Maailmassa ei minusta koskaan voi olla liiaksi hellyyttä ja rakkautta! Pusu päivässä rakkaalle on vähintä mitä voi vaatia, paljon enemmänkin voi antaa. Tai yksi lämmin halaus päivässä jollekin ystävälle. Tai hymy tuntemattomalle, se voi pelastaa jonkun päivän, ehkä omasi. 😉 Taidankin esittää tämän eri muodossa:

Täten haastan kaikki tutut ja tuntemattomat hymyilemään toisille tutuille ja tuntemattomille, ainakin kerran päivässä, ja saadaan tästä maailmasta aurinkoisempi paikka!

Tiedän että me totiset suomalaisetkin sen osaamme: hymyillä! Kun vain hieman yritämme.

Vesta