Sivistyneiden lasten salaisuus – eli kuinka kasvattaa bébé?

Jos haaveilet rauhallisesti ja järkevästi toimivasta uhmaikäisestä, koko yön nukkuvasta vauvasta, sosiaalisesta ja hyväkäytöksisestä taaperosta ja omasta ajasta, tämä kirja on ehdottomasti sinulle! Se sisältää nipun järkeenkäypiä lastenkasvatusohjeita (ei sääntöjä!). 

Kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa kotona ollessa sitä törmää jos jonkinlaisiin tilanteisiin ja joskus kovastikin päänvaivaa aiheuttaviin ongelmiin. Lapsia, lapsuutta ja lastenkasvatusta käsittelevät kirjat kiinnostavat. Niinpä satuin törmäämään tähän mielenkiintoiseen opukseen: Pamela Druckerman – Kuinka kasvattaa bébé? Vanhemmuus Pariisin malliin. Havaitsin että se on kirjastossa hyvinkin varattu teos. Sain varausjonosta ”jonotuspaikan” ja odottelin omaa kappalettani useampia kuukausia. Mutta vihdoinkin se on täällä, olen päässyt lukemisen alkuun ja hyvään alkuun päässytkin! Kirjan oppeja on testattu vaivihkaa oman jälkikasvun kanssa ja tulokset ovat suorastaan kutkuttavia…

Nyt olen niin rakastunut kirjaan että harkitsen oman kappaleen ostamista.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522341487

Kirjan – ja sen mukaan myös ranskalaisen lastenkasvatuksen – kantava voima on ”cadre”, kehys. Kehys tarkoittaa lapselle asetettuja sääntöjä, joita noudatetaan tiukasti ja peräänantamattomasti joka tilanteessa, mutta kehyksen sisällä lapsella on täysi vapaus toteuttaa itseään vapaasti, vapaus löytää maailma ja elämän kauneus.

Pääosa kirjasta kiteytyy termiin ”la pause”, tauko. Se tarkoittaa että lasta kasvatetaan kärsivällisyyteen, odottamisen taitoon, turhautumisen sietämiseen, jokaisesta hetkestä nauttimiseen ja muun maailman huomioon ottamiseen – ei pelkästään omiin tarpeisiin ja toiveisiin keskittymiseen ”kaikki-mulle-tänne-heti”-kamaluuden tapaan – jo pienestä pitäen. Ranskalaiset eivät sano ei, he sanovat: odota. Ei-sana on säästetty todellisiin ongelmatilanteisiin.

Lasta kannustetaan käyttäytymään – ei kiltisti – vaan viisaasti ja tyynesti, rauhallisesti ja järkevästi. Se on hyvä kannuste. Lapsi tietää että hän voi itse päättää käyttäytyä fiksusti. Taito ja tahto tähän löytyy jo valmiiksi hänestä. Jos häneltä kielletään jotain, syy kerrotaan lyhyesti. Turhia kieltoja yritetään välttää. Aikuinen näyttää mallia. Kun hän ei hermostu, huuda eikä vihastu, ei lapsenkaan tarvitse toimia siten. Kärsivällisyys on siis myös aikuisen hyve.

Tämän ohella kirjassa painotetaan todellista keskittymistä lapseen ja aitoa paneutumista hänelle tärkeisiin asioihin, lapsen kuulemista ja huomioimista hänestä aidosti kiinnostuneena, ja hänen hyväksymistään sellaisena kuin hän on. Jokainen on omanlaisensa persoona. Mutta jokaisen tulee ottaa myös toiset huomioon. Kukaan ei voi käyttäytyä miten sattuu.

Lapselle tarjotaan paljon tilaisuuksia kokea ja oppia – mutta pääasiassa omatoimisesti ja itse keksien – ilman että häntä määrätietoisesti sparrattaisiin tai opettamalla opetettaisiin suorittamaan asioita. Lapselle annetaan pikku hiljaa vaativampia ja vaativampia tehtäviä. Hän osallistuu arkipäivän askareisiin ja häntä opastetaan varovasti myös ruoanlaiton saloihin. Kirjassa on perinteisen joguttikakun ohje, kakun, jonka monet ranskalaislapset oppivat valmistamaan jo hyvinkin pienenä. Lasta viedään ravintoloihin ja häntä opetetaan arvostamaan ruokaa ja ruokakulttuuria, ja keskustelemaan siitä. Ranska on herkkusuiden luvattu maa, ja se näkyy myös lastenkasvatuksessa.

Kirjassa puhutaan tasapainosta. On hyvä muistaa pyhittää tarpeeksi aikaa myös muille elämänalueille kuin lapsille, lastenhoidolle ja kasvatukselle, jotta elämä pysyy tasapainossa.

Alla linkki Ylen nettisivulle jossa kirjaa on esitelty. Tuolla joku on tullut kommentoineeksi, etteivät kaikki perheet toimi Ranskassa näin – kuten eivät varmaan toimikaan – eiväthän äidit ja isät Suomessakaan toimi kaikki samalla tavoin. Sama se oikeastaan minulle käytetäänkö tätä mallia Ranskassa vai ei, meillä se toimii. Vanhempi lapsi on vähentänyt höseltämistä, uhmaikäinen karjumista ja kummankin kohdalla uhittelu ja kiukun puuskat ovat vähentyneet. Vauvan olen saanut ilman huutoa ja heräilyä nukkumaan läpi yön, ja meillä nukuttaisiin nyt rauhallisia öitä, ellen olisi päättänyt imettää häntä ”vapaaehtoisesti” kerran yössä. Omasta mielestäni poika on vielä sen verran pieni että imetys kerran yössä on järkevää, tuntuu myös että yöimetys tehostaa merkittävästi maidontuotantoa. Olen siis etsinyt tasapainon yöunien ja toimivan imetyksen välillä.

http://olotila.yle.fi/perhe/lasten-kasvatus/pamela-druckerman-ja-ranskalainen-kasvatuskaytanto-kuinka-kasvattaa-bebe

Jogurttikakun – Gâteau au yaourt – resepti (kirjan resepti poikkeaa hieman alla mainitusta; sovellutuksia on monia ja kakkutaikinan sekaan voi halutessaan lisätä mainittujen ainesten lisäksi kaikenlaista pakastemarjoista, suklaarouheesta tai persikan palasista sitruunankuoriraasteeseen, tai vaikkapa tilkkasen ranskankermaa; ja mikäli pidät vähemmän makeista kakuista, vähennä rohkeasti sokerin määrää):

http://www.gateau-au-yaourt.info/recette-gateau-au-yaourt.html

Kuten tarkkasilmäiset ehkä huomasivat… 😉 …ohje on ranskankielinen, joten ranskankielentaidottomat voivat käyttää apuna Googlen sanakirjaa (copy-pastella tekstin pätkä siihen ja käännä) tai jotain muuta nettisanakirjaa:

http://translate.google.com/

Pamela Druckermanin kirja on hyvin toisenlainen kuin aiemmin blogiin linkittämäni lastenkasvatusohjeisto Domestic Goddezz – Apua lastenkasvatukseen, johon olin sattunut netissä törmäämään. Kumpikin on antanut rutkasti aihetta ajatteluun ja omien toimintamallien objektiivisempaan tarkasteluun. Kasvatusohjeita on jos jonkinlaisia, eivätkä mitkään niistä ole välttämättä suoralta kädeltä oikeita tai vääriä. Lastenkasvatus ei ole salatiedettä, eikä siitä tiedettä ole välttämätöntä minusta tehdäkään. Ilman kirjoja, oppaita, ohjeistoja, neuvoja, ynnä muita pärjää vallan mainiosti pelkkää maalaisjärkeä ja logiikkaa käyttämällä. Tosin en koe pahaksi toisinaan tuulettaa omia ajatusmalleja, pysähtyä katsomaan asioita eri näkökulmasta ja pohtia voisiko jonkun asian tehdä sittenkin toisin.

Ja vielä vinkki rauhallisiin öihin:

Kun vauva yöllä itkee, kuuntele onko itku oikeastaan pelkkää kitinää (meillä sekin toisinaan varsin kovaäänistä mölinää). Kitinä eroaa itkusta siten että itkussa on häivähdys hätäännystä, kitinässä ei. Kitinä on mölinää, itku parkumista. Kuulet kyllä eron jos maltat keskittyä tarkkailemaan. Jos kyseessä on kitinä, odota. Reagoi siinä vaiheessa kun kitinä muuttuu itkuksi tai parkumiseksi. Mene sitten vauvan luokse. Anna vauvalle tutti, paijaa hieman päätä ja mene takaisin nukkumaan. Toista tarvittaessa. Jos sama jatkuu ja vauva hätääntyy, lohduta ja tuudita tarvittaessa hetki sylissä. Jos vauva ei rauhoitu, syötä hänet. Vauvaa ei siis tarvitse ”huudattaa”, riittää että kuuntelee onko hänellä hätä. Tämä pätee alle 4 kk ikäisiin vauvoihin. Sen jälkeen yöimetyksestä pois tottuminen voi vaatia hieman huudattamistakin (lyhyt hetki itkua/parkua ennen kuin menee vauvan luokse, ei vauvan jättämistä huutamaan), opastaa kirja, vaikka itse en raatsi tällaista ”huudattamista” harrastaa. Olen sitä mieltä, että mieluummin vauva kitisee hieman yöllä, kuin että minä kitisen väsymyksestä pitkin päivää. Samaa kärsivällisyyttä opetetaan myös päivällä. Vauvan luokse ei tarvitse rynnätä salamannopeasti jokaisesta pienimmästäkin inahduksesta. Vauvaakin voi opettaa jo hieman odottamaan pienen pieniä hetkiä, kärsivällisyys on hyve. Pienikin jaksaa jo hetkisen odottaa kun tietää että se kestää vain lyhyen tovin ja odotus aivan kohta palkitaan.

Vauvan tarpeisiin on kuitenkin aina vastattava eikä vauvaa saa jättää yksin itkemään hädissään! Vauvan kohdalla odotustauko on hyvin minimaalinen!! Tässäkin tapauksessa – kuten lastenkasvatuksessa muutenkin – minusta ensi arvoisen tärkeää on empatia, empatia ja empatia!

Leppoisaa kevätpäivää! Jospa lumetkin kohta lähtisivät lopullisesti pois kesän tieltä kuljeksimasta. Kesäkuuhun on enää 52 piskuista päivää!

-Vesta

Pölliäinen arkiaamuna

Se tunne kun vispipuuron jämät odottavat kattilassa jääkaappiin laittoa, munavoi lämpenee ruokapöydällä yhdessä karjalanpiirakoiden ja pannukakkujen kanssa ja korjaamattomat aamiaisastiat odottavat nekin vuoroaan, vauva on jumppatuokionsa päätteeksi pulauttanut jättipalautukset niin että puuhamatto, vauvan koko pää ja puoli kehoa bodeineen, potkareineen päivineen on yltäpäältä maitosoosissa, esikoinen kitisee kuin hyeena barbin kaulaan jumittunutta toppia ja joutuu pylly-pissi-huutelun ja rymistelyn seurauksena jäähylle (ulisemaan) samalla kun keskimmäinen tenava ryntäilee ympäri huushollia kuin päätön kana, ärjyen leijonan karjahduksia: ”Tää metsästää!” (kyseenalaista, onko jälkikasvu ehtinyt nähdä telkkarista jotain hieman liian vakavaa luontopätkää), toteat että ulkoilu olisi nyt paikallaan mahdollisimman nopealla aikataululla toteutettuna (mahdotonta!) ja että päikkärit jäävät tänään väliin koska lääkäriajan silmätulehduksen hoitoon sai vain ja ainoastaan juuri lasten päikkäriajalle, huomaat taas unohtaneesi aamulla soittaa hammaslääkäriin siitä hampaasta jossa paikka on jo päivien ajan ollut jotenkin huonosti, tietoisuus siitä että tänä aamuna hampaiden pesu ei onnistu koska keskimmäinen remureeta on päättänyt pureskella kaikkien hammasharjat käyttökelvottomiksi (se siitä kariesbakteerin tarttumisen ehkäisystä), kahvinkeitin napsahtaa automaattisesti pois päältä ennen kuin olet ehtinyt kaataa kupillistakaan, makuuhuoneen sängyllä odottaa miestä korkeampi kasa viikkaamattomia vaatteita ja jotenkin tuntuu mahdottomalta uskoa että jokainen vaatekappale olisi mitenkään mahdollista lajitella, viikata ja saada sullottua siististi kaappeihin ennen kuin ne päätyvät takaisin päälle ja käyttöön, ja vauvaa pesulle viedessä kuulet kuinka joku tunkee lisää roinaa sisään postiluukusta.

Huomenna uudestaan, ja sen jälkeen ja sen jälkeen joka päivä ja joka ikinen hetki (koska sitä on jatkuvasti kiinni lapsilaumassa eikä ole viettänyt sitä varsinaista Omaa Aikaa sitten viime vuoden, jolloin viimeksi sai nauttia parin tunnin ajan ajasta kokonaan irrallaan muusta perheestä – vaikka ihania ovatkin, tekee välillä erittäin hyvää pääkopalle – tosin niin että vauva oli masussa mukana), kunhan ensin tulee ilta ja yö, käydään läpi iltarutiinit ja väsymyskiukuttelut, herätään yöllä pottakäynnille ja yösyötöille ja hyvässä lykyssä lohduttelemaan lisäksi pahaa unta nähnyttä taaperoa tai vaihtamaan kastuneet lakanat ja yöpuku, voidakseen herätä aamulla rättiväsyneenä mutta yllättävää kyllä aivan hykerryttävän onnellisena siitä että sinua on siunattu tällä ihanalla perheellä.

Ja se tunne kun muut kokevat tarpeelliseksi kertoa sinulle, joskin sangen hyväntahtoisesti ja pelkkää hyvää tarkoittaen, kuinka rutiinit ja logiikka kasvatuksessa ovat kaiken a ja o ja vanhemman tulee huolehtia että ne toteutuvat aina ja joka hetki. Ja kun joku purnaa siitä ettet soittele tarpeeksi tai tule käymään kylässä (milloin, millä resursseilla ja rahkeilla? Anteeksi nyt vaan, ymmärrän kyllä että ulkopuolisen on välillä vähän vaikea ymmärtää). Ja kun joku loukkaantuu siitä että olet toiminut niin kuin toimit ja takaraivossa muodostuu itsepintainen ajatus siitä että aina joku loukkaantuu, tekipä mitä hyvänsä, joten sitä voi hyvin tehdä aivan mitä huvittaa. 😀 Juu yritys on hyvä ja uskokaa tai älkää, meillä pyritään toteuttamaan näitä kaikkia edellisiä toiveita, neuvoja ynnä muita niin paljon kuin mahdollista, tosin oman perheen lähtökohtien kautta, tietenkin. Luulisin että parhaiten homma toimisi niin että jokaiselle perheelle annetaan tilaa toimia niin kuin toimivat, jokaiselle vanhemmalle tilaa olla itsenäisesti se vanhempi lapselleen, joka hän oikeutetusti on ja ohjata ja neuvoa silloin kun neuvoa pyydetään. 😉 Oikeasti. Tuntuu toisinaan että ainakin itse hukun neuvoihin, ohjeisiin ja hyvää tarkoittaviin sanoihin.

Ihminen tuntee nahoissaan oman ja omien kykyjensä rajallisuuden toisinaan hyvinkin rankasti. Evoluutio on kuulemma kehittänyt naisen tähän(kin) tehtävään, mutta ei se taida tehdä hommasta yhtään kevyempää. 😀

Ja se tunne kun neuvolassa joku tajuaa vihdoin kysyä: miten jakselet? 😀

Aurinkoista kevätpäivää (lumista huolimatta se kesä tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin) ja tsemppiä arkiruljanssin pyörittämiseen, te kaikki teräsmammat ynnä muut keväässä kärvistelijät! 🙂

-Vesta

P.S. Hörpin sen ”aamukahvin” (kylmänä ja ilman sokeria), samalla kun rustasin tämän ja odottelin että vanhemmat tenavat saavat taisteltua vaatteet päällensä. Nyt pääsemme ulos! 🙂

P.P.S. Pölliäinen on lastenkieltä ja tarkoittaa pörriäistä eli keltamustaa siipiveikkoa elikkäs perinteisemmin: mehiläistä.

Hillitkää koiranne, kärttyisät kaupunkimummot ja karjuvat lapsenne, kiitos!

Nyt on näköjään niin että minun kohdallani helmikuu on ”tilityskuukausi”. Yleensä sangen korrektina ja ystävällismielisenä henkilönä pidän mölyt mahassani, sillä koen ettei avautuminen useimmiten auta ketään, yleensä vähiten itse avautujaa. Avautuminen on lisäksi ylettömän tyylitöntä.

Yleensä tilanne on se, ettei minulla edes ole mitään avautumisen syytä, sillä tapaan useimmiten ajatella ihmisistä hyvää. 🙂 Helmikuu on näköjään tässä määrin kuitenkin poikkeus, sillä päätän nyt toistamiseen avautua, ja tilittää eräästä yhteiskunnallisestikin laajasta ilmiöstä.

Busseissa, junissa ja muissa julkisissa liikennevälineissä tapaa tavan takaa lapsia, joiden äidit antavat heidän vapaasti karjua, kiukutella ja mekastaa niin paljon kuin sielu sietää. Tämä on mielestäni uskomatonta piittaamattomutta ja toisten kanssamatkustajien huomiotta jättämistä! Siis suurta ja totaalista itsekkyyttä. Tai kyvyttömyyttä, en tiedä kummasta kunkin vanhemman kohdalla on kyse.

Olen sitä mieltä että lapsen ei saa antaa terrorisoida äänellään tai käyttäytymisellään ympäristöään. Jokaisella ihmisellä on oikeus matkustaa rauhassa julkisilla kulkuvälineillä ja liikkua vapaasti julkisilla paikoilla, ilman että tarvitsee kuunnella koko lähitienoon peittävää lapsen kirkumista.

Tiedän kyllä että lapsia on välillä vaikea saada rauhoittumaan, mutta asiaa on joka kerran edes yritettävä. Ja toisaalta olen sitä mieltä että lapsen kanssa liikkuessa ei saa koskaan olla niin kiire, ettei voisi jäädä pois bussista tai mennä johonkin rauhallisempaan paikkaan hetkeksi istumaan, niin että lapsi saa rauhoittua. Huudollaanhan lapsi selvästi ilmoittaa tyytymättömyytensä nykyiseen olotilaan tai että hänellä on jokin hätä, toisin sanoen jokin perustarve vaatii täyttämistä. Oli se sitten nälkä, jano, vessahätä, syli-ikävä, läheisyyspula tai jokin muu syy.

Vanhempi on se, joka määrää ja kertoo säännöt. Rajat ja rakkaus – siinä mielestäni onnellisen lapsen eväät. Kun on rajat, lapsi tietää mitä vastaan kapinoida. Ilman rajoja lapsesta kehittyy vain epävarma tai yltiöpäiseen täydellisyydentavoitteluun pyrkivä aikuinen, sillä hän tuntee että hänen täytyy pitää huolta asioista kun vanhemmat eivät sitä tee.

Tällä asialla on mielestäni syvempiäkin taustasyitä. Ainakaan itse en ole kokenut saavani neuvolasta tarpeeksi tukea ja ohjeita vauvan hoitoon. Luulen että samoin on laita vanhempien lasten kanssa. Liekö sitten kiireen syy – mikä ei saisi kelvata tekosyyksi – vai mistä johtuu, mutta neuvolassa ei tunnuta ehdittävän keskittyä yhteen lapseen tarpeeksi, vaan kysymyksiin tulee helposti ympäripyöreitä vastauksia tai käteen annetaan aihetta käsittelevä esite, jos kumpaakaan.

Onko teillä vastaavanlaisia kokemuksia? Ehkä neuvoloihin tarvittaisiin lisää resursseja työtehtävien hoitamiseksi kunnollisesti.

Toinen asia ovat sinne tänne kuseksivat koirat (anteeksi kielenkäyttö, mutta mielestäni laimeampi ilmaus ei kuvaisi asiaa yhtä nasevasti). Olen useampaan otteeseen havainnut lumihangessa pissaa ja koiran kakkaa keskellä jalkakäytävää tai jollakin muualla keskeisellä liikkumaväylällä. Kesällä lunta ei ole, joten pissatilanteesta en tiedä, mutta kakkaa löytyy keskeltä kulkuväyliä ympäri vuoden.

Uskomatonta! Kuka antaa koiransa pissata tai kakata keskelle katua? Itseasiassa ajatuskin keskellä asfalttitietä kykkivästä koirasta alkaa naurattaa!

Tai miksei niitä kakkoja voisi edes siirtää tien pientareelle tai viedä roskapönttöön? Jos ette viitsi korjata koirienne jätöksiä roskikseen, voisitteko vahtia että koiranne kakkivat tien pientareelle, kuten ennen vanhaan? Itselläni on aikaisemmin ollut koira, joten tiedän ettei asia ole niin monimutkainen tai vaikea etteikö siitä selviytyisi.

Toinen ärsyttävä tekijä on koko päivän jatkuva koiran haukunta, ulina ja räksytys. Jokaiselle ohikulkijalle räksyttävän koiran vielä jotenkuten sietää, mutta jatkuva, yksinäisen koiran mellastus menee yli sietorajan jos se jatkuu omistajien koko työssäolo ajan. Kirjastoissa on koirankoulutusoppaita, joista varmasti on apua ongelmaan, jos se jatkuu pidemmän aikaa, eikä parannusta asiaan ole havaittavissa. Myös erilaisia koiran koulutus- ja psykologipalveluita on maailma pullollaan. Jos koira on liian yksinäinen, on keksittävä muita ratkaisuja: koiran hoitaja, lyhennetty työaika tai vaikkapa toisen koirakaverin hankkiminen seuraksi.

Meillä lasten ja lemmikkien – laitan nämä nyt samaan kategoriaan, vaikka yleensä kuuluvat keskenään aivan eri luokkiin – huoltajina on vastuu holhokeistamme, ja samalla myös niiden käyttäytymisestä. Älkää siis antako lastenne, koirienne, kissojenne ja muun sekalaisen seurakunnan riekkua, raivota ja rellestää aivan miten tahansa. Joku roti siinäkin on oltava! Vai kumpi teistä on raivostuttavampaa pitkällä aikavälillä: lapsen karjunta vai koiran räksytys? Minusta kumpikin. Ottakaamme kasvattajina itsellenne takaisin se valta, joka meille on annettu ja kuuluu, ihan velvollisuuteen asti.

Kolmas asia, josta haluan näin sivumennen mainita, ovat kärttyisät vanhukset. Tunnutte niin innolla sättivän teini-ikäisiä ja nuorisoa, vaikka omat käytöstapanne kaipaisivat välillä syyniä.

En kiellä, etteivätkö jotkut nykyteineistä ole villiintyneet vähän liiankin kanssa. Vanhemmilla ei enää tunnu olevan nuorille ja lapsille tarpeeksi aikaa, eikä heille enää nykyään tunnuta asettavan tarpeeksi rajoja, joten ei ole nuorten syy etteivät he tiedä miten kuuluu käyttäytyä tai mikä missäkin tilanteessa on sopivaa tai kohteliasta.

Mutta asiaa tuskin auttaa perään ”mulkoilu” ja sarkastisilla kommenteilla maustettu pahansuopa kyyläys, jota vanhempi ikäpolvi tuntuu tätä nykyä harrastavan yhä enemmän. Mieluummin toisenlaiset keinot käyttöön, kiitos. Miksei itse kukin voisi omalla ystävällisellä, mallikkaalla ja toiset huomioon ottavalla käytöksellään olla esimerkkinä muille?

Hmm… Taidan minäkin täten sulkea sanaisen arkkuni ja esittää pahoitteluni, jos olen pahoittanut jonkun mielen kirjoituksellani. Mutta totta toinen puoli. Mielestäni tällä artikkelilla on tärkeä pointti, enkä ole löpissyt turhia. Vai mitä mieltä olette..?

Eläkää rauhassa ja antakaa muidenkin elää, pyydän vaan. 🙂

-Vesta