Pieniä tassunjälkiä…

Eläinystävät koskettavat omalla suloisella tavallaan elämäämme.

Toissapäivänä 17.10.2014 tuli se hetki kun oli sen aika että rakas punatiikerin värinen kisumme Nalle lähti naukumaan ja viipeltämään autuaammille metsästysmaille. Pienen lemmikinkin hyvästely kirpaisee kovasti, olihan se oman perheen jäsen yli 12 vuotta.

Illalla kuunneltiin lasten kanssa Mikko Kuustosen: Enkelit lentää sun uniin, joka oli päivällä soinut mielessä, laulettiin Tuiki tähtönen (oma versio jossa kolme säkeistöä), luettiin mörönkarkotusrukous (iltarukous jonka päätteeksi lapset tahtovat aina sanoa ”turvassa”), sen jälkeen esikoinen vielä jutusteli Nallesta ja luettiin ”hiljaisuuden kynttilän” (tuikkukynttilä punaisessa myrskylyhdyssä) valossa kesken olevaa iltasatukirjaa, Nalle puhin kootuista kertomuksista kuudes luku jossa Puh keksii uuden leikin ja Ihaa tulee mukaan. Pienet jäivät sänkyihinsä halimaan nalle- ja tiikeriunilelujaan.

Valvoin Nallen kanssa viimeisen yön, en vain raatsinut mennä nukkumaan, sitten en saanut unta. Katsottiin televisiosta sattumalta tuleva Julia Robertsin elokuva Vihollinen vuoteessani ja jotain hömppäsarjoja nauhalta, oltiin, käveleskeltiin ympäri öisen hämärää kotia (kumpikin), kuunneltiin yön hiljaisuutta ja nukkuvan perheen tuhinaa, ja Nalle kaateli vesikuppia, seisoi siinä etutassuillaan, kuopi vettä ja minä pyyhin vedet pois ja lisäsin uutta, mikä lie ollut tarkoitus, yritti pieni kai juoda hassusti. Oltiin muuten vaan, turhan paljon olematta, kahdestaan kissani kanssa, vilkuiltiin toisiamme silmiin ja kumpikin tiesi, kerroin että ymmärrän. Rapsutin ja ”Nalle naksuliini” kehräsi kuuluvasti niin kuin sillä oli tapana. Aamu viideltä uni voitti ja menimme kumpikin nukkumaan.

Viimeisenä päivänä Nallea hemmoteltiin kovasti, rapsuteltiin, paijattiin, halittiin, siliteltiin ja sille juteltiin, puhallettiin kissanmintun tuoksuisia saippuakuplia, annettiin kissanruoka-kastikepussista ravulta ja lohelta maistuvaa lempiruokaa josta kumpikin kissa tykkää, syötettiin kissanminttunappeja, pidettiin sylissä. Toinen kissa, Hemmo nukkui Nallen kanssa keittiön ruokapöydän vierekkäisillä tuoleilla, putsasi sen turkkia korvan takaa, niskasta ja selästä, naukui sen kanssa ”Nalle” (Nallen tapa sanoa käheästi naukuen oma nimensä tai naukaista nopeasti ja terävästi ”Äh, äh” melkein kuin pikkukoira) ja pukkaili kissakaveria lempeästi otsalla kylkeen ystävyyden ja välittämisen merkiksi. Vaikutti siltä kuin sekin olisi vaistonnut, ainakin haistoi että toinen on kipeä, hoiti pientä. Lapset katsoivat televisiosta Viiru ja Pesonen: Muisti pätkii -elokuvan, katsoivat seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana. 🙂

Kun Nalle oli halittu ja hyvästelty ja mies oli lähtenyt Nallen kanssa eläinlääkäriin, katsottiin muun perheen kanssa televisiosta elokuvaa Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future) niiltä osin kuin se ei ollut liian jännittävä pienille. Oli haikean vaikea olo, vaikka toisaalta helpotti tieto siitä että pian pikku kissallamme olisi parempi olo ja kaikki hyvin.

Mies soitti pari kertaa tilannetietoja. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Ei ollut kyse bakteerista, joten annettu antibiootti ei auttanut. Munuaiset menneet nopeasti todella huonoon kuntoon. Pahoinvointilääkettä voisi antaa ja kissa voisi pärjätä vielä pari viikkoa, mutta huonompaan vain menisi kunnes olisi sama tilanne edessä. Kumpikin tiesi että jos siihen päädyttäisiin, sitä ei tehtäisi kissan takia, vain meidän muiden vuoksi. Oli parempi päästää Nalle lepäämään vaikka ajatus kaihersikin suunnattomasti.

19.42 mies soitti että nyt on Nalle nukkunut pois. Oltiin hetki hiljaa lasten ja Hemmon kanssa kotosalla, ja juteltiin sitten että kyyneleet ja surun tunne ovat ihan hyvä juttu, ikävöinti helpottaa aikanaan.

Nyt Hemmo selvästi haikailee vähän kissakaverin perään ja sitä on hemmoteltu viime päivinä tavallista enemmän, ettei se tuntisi oloaan yksinäiseksi. Hemmo on alkanut jutella enemmän, koska kodissa on muuten ollut nyt hiljaista kun Nalle ei ole juttelemassa (yksi sen lempiharrastukista ”kikkailun” eli lasten jäljiltä lattialle jääneiden pikkulelujen pyörittelyn, kissapuun ylimmällä tasolla makailun ja lintujen ja oravien tarkkailun lisäksi). Hemmon bravuureita ovat ”Nalle”-sanan lisäksi korkeaäänisemmät ”kurrrrnau/kurrrnauskis”, ”jarru” ja ”uuuauau” (Nallelle ja ilmeisesti nyt meille tarkoitettu leikkiinkutsu-ääni) kissamaisesti mutta sangen huvittavasti ja selkästi tunnistettavissa!

Kyllä oli kaikilla silmät kosteana kun ”Nallen päivän” iltana kuunneltiin ihan muistelun vuoksi Mikko Kuustosen: Enkelit lentää sun uniin uudelleen koska se oli satuttu kuuntelemaan edellisenäkin iltana kun Nalle vielä kävi kurkkailemassa Hemmon kanssa hämärässä lastenhuoneessa iltasadun luentaa, rauhallista tunnelmaa ja pötköttelijöitä, hakemassa silitystä ja pyytämässä iltaruokaa. Esikoinen halusi laulaa laulun ”Minun ystäväni on kuin villasukka” ja lauloin sen lasten kanssa yhdessä. Luettiin taas Nalle Puhia, seitsemäs luku jossa Tikrun pomppimisesta tehdään loppua (kaikki ihmettelivät miksi siitä pitäisi tehdä loppua).

Iltasadun loputtua oli rauhallisen hiljentynyt olo ja kotona oli hassun hiljaista. Miehen kanssa valvottiin vielä hetki, sitten menin suosiolla yrittämään nukkumista päässä pyöriviltä ajatuksilta ja lukemaan kesken olevaa Nora Robertsin kirjaa Revontulet. Tuntui kuin olisi kulunut pidempi aika siitä kun viimeksi olin avannut kirjan, niin paljon tuntui tapahtuneen sen jälkeen. Kesken olevat asiat, joita jatkaa elämän isompien juttujen jälkeen, tuntuvat jotenkin merkityksellisemmiltä kuin tavallisesti. Toisaalta kovin turhanpäiväisiltä ja arkisilta, turhilta elämän mittaisen ajan ja suurempien asioiden rinnalla. Sitä tulee ihmetelleeksi, miten ja miksi kaikki muu vain jatkuu kuten ennenkin, maailma pyörii ja uusi yö ja päivä koittavat toinen toisensa jälkeen. Elämä jatkuu.

Aamu neljältä
keskellä hiljaista aamuyötä herään
siihen että mielessä soi Enigman kappale:
Return to Innocence,
haikeana nousen hiljaa kuuntelemaan sen
ja palaan takaisin nukkumaan.
Levollisia unia.

Kaikesta tästä herää mieleen ajatus siitä, että elämä on täynnä viisautta, jos vain malttaa pysähtyä kuuntelemaan, katselemaan ja näkemään sen. Keskittyy todella katsomaan.

Jatkan elämää, asioiden tekemistä, katson televisiosta J. Karjalaisen konserttia, kuuntelen ”Missä se Väinö on?”-kappaletta ja mieli heittää hajamielisenä ajatuksen, missä, missä se Nalle on? Iloitsen hymyistä joita pienten kasvoilla välkähtelee taas välillä. Kaikki ovat olleet haikein ja hieman surullisin mielin, vanhin lapsi on täydentänyt ja parannellut aiemmin piirtämiään kuvia Nalle- ja Hemmo-kissoista ja kaikki lapset kantavat edelleen ”Nalle”-nimistä kissapehmolelua, pehmotiikeriä ja leijonaa kainalossaan, pitävät niitä unileluina ja isommat tirauttavat välillä kyyneleen kun Nalle tai joku muisto siitä tulee mieleen ja haikeus iskee äkkiarvaamatta. Onneksi hali auttaa. Itsellä on hetkittäin silmäkulma hyvinkin kosteana kun joku muisto arkisen askareen keskellä tulvii mieleen, sitä on odotettavissa varmaan jonkun aikaa. Kunnes jonain päivänä kyynelten sijasta tuleekin lämmittävä ailahdus ja ehkä hymy.

Kiitos ”maailman vahvin Nalle”. ❤

Lemmikit voivat opettaa meille tärkeitä asioita, kuten sen että rakastaa voi tässä ja nyt. Rakastaa ehdoitta, ilman vaatimuksia ja odotuksia, toisen juuri sellaisena hyväksyen kuin hän juuri sillä hetkellä on, omana itsenään. Vahvuuksineen, vikoineen ja hauskuuksineen päivineen, puutteellisena, upeana olentona. Sellainen rakkaus on tyynnyttävää, vapauttavaa, tekee levolliseksi, niin rakastavan kuin rakastettavan. Kunhan muistaa kertoa ja näyttää sen kaikin tavoin toiselle. Jokainen päivä ihan arkisessa elämässä. Luottaa että toinen on siinä, pysyy vierellä, rakastaa. Ja kertoa että itse aikoo pysyä, luottaa ja rakastaa. Rakastaa, huolehtia ja helliä niitä jotka ovat täällä ja muistella lämmöllä niitä jotka eivät enää ole. Ja elää tässä ja nyt. Seurata rohkeasti omaa polkuaan ja inspiraatiotaan. Tehdä niitä asioita jotka tekevät onnelliseksi, heti nyt tänään. Lakata liiaksi odottamasta huomista ja ”sitten kun”-asioita. Keskittyä hetkeen. Hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat ja tulevat. Hämmästellä maailman ja luonnon yksinkertaisia ja monimutkaisia, pieniä ja suuria ihmeitä. Iloita elämästä sellaisena kuin sen on saanut, kiitollisena. Löytää asioiden hyvät puolet ja pienet hyvät asiat arjessa. Uskoa tulevaisuuteen. Ja muistaa unelmoida.

Carpe Diem!

Inspiroivaa ja rauhallista syyspäivää kaikille,

-Vesta

Musiikki tuo iloa elämään mutta myös rauhoittaa lempeästi, tässä jotain itselle nyt rakkaita kappaleita: Enigma: Return to Innocence, Mikko Kuustonen: Enkelit lentää sun uniin, Eput: Repullinen hittejä, Bon Jovi: Bed of Roses ja muita, Richard Marx: Right Here Waiting for You, Dire Straits: Walk of Life, Robotti Vipusen kovalevy: Dodo-sorsa, italialainen, espanjalainen ja ranskalainen musiikki, Celtic Woman: Scarborough Fair, Sting: Fields of Gold, J. Karjalainen: Missä se Väinö on?, Villejä lupiineja, Ankkurinappi, Et ole yksin -albumi ja muita (http://areena.yle.fi/tv/1943196, http://areena.yle.fi/tv/2092717), Hits from the Blockbuster Movies: Walking After Midnight, Love Letters Straight from Your Heart, Hey Baby ja muita (50’s-60’s music), Scorpions: Wind of Change ja muita, Bryan Adams: Heaven ja muita, Stevie Wonder: I Just Called to Say I Love You, Whitney Houston: I Will Always Love You, When You Believe (with Mariah Carey), Beatles: Yesterday ja muita, Siiri Nordin: Sydämeni osuman sai, Nerdee: Broken Glass, Jenni Vartiainen: Missä muruseni on, Weather Girls: It’s Raining Men, Madonna: Like a Virgin, Lynyrd Skynyrd: Sweet Home Alabama

Keskisuuren perheen arkea

Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta. Kyllä se on aika paljon, muttei niin paljon. Riittävästi kuitenkin siihen että menoa ja meininkiä riittää, varsinkin meille, näiden suloisten, pienten, hassujen ja vilkkaiden vintiöiden vanhemmille.

Viimeisen viikon saldoa: entinen hieno puuvati on säpäleinä (no se olikin vasta 15 vuotta vanha ja olin vaalinut sitä tuholta, mutta ehkä pärjään jotenkin ilmankin), lastenhuoneen patterista löytyi kakkaa (ilmeisesti nuorimmaisen taaperon vaipasta, luojan kiitos sitä ei löytynyt mistään muualta, pyyhin läpi lopulta koko lastenhuoneen kaikkine pintoineen ja tarkistin koko kodin läpi, ihan varmuuden vuoksi) ja olohuoneen sohvapöytälevyssä on 1,5cm kolo. Kyllä, luit oikein, siis kolo. Toisin sanoen klommo. Ei, sitä ei ollut siinä eilen. Ja ei, se ei ole lainkaan sellaisessa paikassa että sen voisi peittää jotenkin. Pidän varmana ratkaisuna kuitenkin sitä että mies saa korjattua pöydän suunnilleen entiseen kuntoonsa, jotenkin. Enempää ei nyt tule mieleen, mutta kyllä niitä muitakin vähäisempiä juttuja oli…

Kaksi kissaa päättivät osallistua talkoisiin ja syödä muutaman huonekasvin ja leikkokukan ja oksentaa kissapuuhun sekä matolle. Toinen kissa vielä päälle päätteeksi kevätriemuissaan päätti merkata sekä keittiön että eteisen maton, ja mikä parasta: miehen nahkakengät. Aivan ennenkuulumatonta! Tässä vaiheessa olkkarin matto joka tapauksessa rullattiin pois parempaan talteen. Jäin vain pohtimaan kissan ja koiran eroa – kummastakin on kokemusta – koiralle riittää että osoittaa tiukasti että tehty asia on väärin ja hyvin todennäköisesti, ainakin oman kokemuksen mukaan, koira parantaa tapojaan. Mutta kissa, kissalle et voi tehdä muuta kuin näyttää ”ihanan tuoksuisia”, kusisia kenkiä ja torua (josta kissa ei todennäköisesti ymmärrä halaistua tavunpalastakaan), nostaa kissa huomionarvoisena vinkkinä omaan kissanvessaansa ja koota kengät turvapaikkaan eteisen kaapin ovien taakse.

Mutta loppukaneettina todettakoon: hienoa, kerrassaan hienoa! Olen silti suunnattoman riemuissani siitä, että minulla on tämä remonttitrio sekä Team Ahma eli kissat siihen päälle päätteeksi. Toisinaan kyllä unelmoin vaihtavani ne kaksi pitkähäntäistä karvakasaa yhteen selväjärkisempään koiraan. Ja palkkaavani osa-aikaisen lastenhoitajan. 😀 Saahan sitä unelmoida.

Tsemppiä kaikille pikkulapsiperheen arkea pyörittäville mammoille ja ukonpahasille – kyllä me kaikki tästä selvitään, nehän ovat vain koloja pöydässä ja yleensä pestävissä olevia mattoja, korvattavissa olevaa materiaa joka ei ole niin kovin tärkeää. Siispä nauran koko härdellille, kaadan itselleni kupillisen kahvia ja surffaan hetken netissä. Sen jälkeen siivousurakka, tiskisavotta ja pyykin viikkaustalkoot odottavat, kera kaikkine, suloisine, normaaleine lastenhoitohärdelleineen siihen päälle.

Mukavaa kesää!

-Vesta

Purnausblogi: pakko olla kivaa! (siis vesikauhuisia hyeenoja ja pierupusuja)

Hyvä on, nyt luovutan ja teen tunnustuksen. Tämä päivä ei ole mennyt ihan putkeen. Tai tarkemmin sanoen: ollenkaan putkeen. Sisäinen blondi minussa irvistää ja kysyy: mitä helkattia minun oikein pitäisi tehdä?

Selvennetään vähän skenaariota. Naapurin koira haukkuu kuin vesikauhuinen hyeena. Mikä lie siihen iskenyt kun melkein tauotta on räkytettävä. Etäisesti kuuluu myös jonkin toisen koiran haukku, kun se kommentoi häiriköijän melskausta, sekin haukkumalla. Lapsi kitisee väsyneenä lattialla lelujensa joukossa, mutta ei halua syliinkään. Hampaiden tulosta kärsivä tyttö on aika sippi heräiltyään viime yön aamutunteina lähes tunnin välein kutisevien ikenien takia. Viime yönä kerätty univelka ei ole kuitenkaan mitään siihen verrattuna mitä olen saanut tuta kahtena edeltävänä yönä. Mutta mitäs siitä, nukkuminen onkin aivan yliarvostettua hommaa!

Tässä tämän päivän todellisuudenmakuiset lähtökohdat. Kuin eläintarhassa olisi.

purnausblogi

Jotta en vahingossa torkahtaisi, yritän rättiväsyneenä tehdä mitä tahansa, mitä unen puutteesta kangerrellen toimivat aivoni vain kykenevät suorittamaan. Tämä missio on ollut käynnissä aina aamuvarhaisesta asti.

Nyt lähes puolen päivän aikaan huomaan roikkuvani edelleen yöpaidassa olohuoneen sohvalla, selaillen nettiä ja vahtien samalla Duracel-pupun lailla ympäriinsä ähräävää jälkikasvuani. Viimeisten viidentoista minuutin aikana hän on ehtinyt avata tv-tason kaapin ja tutkia digiboksin kytkentöjä (ennen kuin keskeytin puuhan), roikkua portaiden alapäähän eilen asennetussa portissa, huutaa silmittömän raivon vallassa kun pahvikantisen lastenkirjan sivut eivät tottele häntä ajatuksen voimalla, pulauttaa hetki sitten syödyn aterian ylijäämäpalat lattialle ja hinkata niitä kädellä paremmin kiinni lattiaan, ennen kuin ehdin rievun kanssa paikalle hätiin, ja hihkua ylitsevuotavan riemun vallassa tästä kaikesta häslingistä säikähtäneelle kissalle, joka hurjan pakokauhun vallassa ryntää ”(kissan arvion mukaan turvallisen välimatkan päästä, siis hyvin kaukaa) lapsen ohi ja ylös portaita kohti yläkertaa. Minä katson tätä touhua osittaisen epäuskon, osittaisen epätoivon siivittämän, väsymyksenhuuruisen uupumuksen vallassa. Minä en voi kitistä, vaikka mieli tekisi.

Huh, helpottipa vähän purkaa tunnon tuskia huonosti onnistuneesta päivärutiinista. 🙂

Mielestäni äidin väsymyksestä huolimatta, ja varsinkin oman loistavan sisukkuuden (ne kipeät ikenet!) ansiosta tyttöni ansaitsee kivan päivän. Olen päättänyt että tänään on pakko olla kivaa. Nyt laitan siis koneen sivuun, keitän ison pannullisen kahvia ja menen vaihtamaan normaalit vaatteet päälle. Niin kuin kelpoäidin kuuluu. 😉

Tsemppiä muillekin hammaskeijujen ja -peikkojen huoltojoukoille!

-Vesta

P.S. Lisäyksenä mainittakoon että kun poimin tyttöni lattialta, halasi hän minua innoissaan ja antoi ihanan, märän ”pierupusun” poskelleni. Se on todellista rakkautta! 🙂 (*pierupusu tehdään vauvan toimesta, pärisyttämällä suulla kuin leikki-kuorma-autoa ajaessa, samalla kun naama painetaan tiukasti kiinni äidin poskea vasten)

P.P.S. Ykkösen aamu-tv:n ”Tänään otsikoissa”-ohjelman alussa toivotettiin ”oikein hyvä päivää”. Lausahdus naurattaa, mutta myös ilahduttaa. Toivotus tulee tarpeeseen. Kiitos ja oikein hyvää päivää ihan kaikille!!! 🙂 🙂

Blogi kukkii ja lapsi kasvaa!

blogikukkii

Kylläpä nyt ”kirjoituttaa! En malttaisi lopettaa naputtelua tänään sitten millään! No eipä tuo taida haitata, annetaan blogille tekstiä niin se kukoistaa. 😉

Oman taaperoni osalta päivitystä tietoihin. Ryömintä sujuu. Eteen ja taakse. Kierähdykset, konttausasentoon nousut, istumasta maahan pyörähdykset ja joskus konttausasennosta istumaan punnertaminenkin sujuvat hurjan hienosti! Leikkiminen on mukavinta istuallaan. Konttauksen alkeitakin on ollut jo jonkin aikaa nähtävissä. Toisin sanoen lapsemme konttaa! Mikä riemu ja kohkaus kun lapsemme aloittelee maailman valloitustaan! Häntä on vahdittava ihan koko ajan. Milloin ovat sohvantaustan sähköjohdot kätösissä, milloin revitään kirjahyllyn alahyllystä kirjoja ja edelleen niiden sivuja (kyllä! ja hirmuinen EI! Ja auts, auts, auts, sanon minä ja siirrän kirjat turvallisempaan paikkaan). Sitä ollaan yhtenä hetkenä keskellä olohuoneen mattoa, seuraavana hetkenä eteisessä tutkimassa isän kannettavan laukkua ja ennen kuin silmä ehtii edes ”välttää” ollaan jo parvekkeen oven edessä verhojen alla piilosilla. Kyllä nuo pienet ovat sitten nopeita ja nokkelia! On tässä äidinkin kunnostauduttava, ja kyllä se kunto nouseekin pikku-ipanaa nostellessa! 😉 Päivässä riittää iloa ja riemua ihan kätkätykseen asti.

Jutustelu on vauvallamme jo sillä tasolla että siitäkin on hupia irronnut. Äit-täi-täi on tosi hieno juttu! Issssssss… on myös tosi kova sana huomion metsästyksessä. Kerran kun äittäitititititititi ei sitten millään tuntunut tehoavan, kokeiltiin ämmämmää:tä. Kerroin heti jo näin hyvissä ajoin tyttärelleni että äiti on minusta kyllä sangen paljon mukavampi kuin ämmä. Äijää on lapsemme myös huudellut, tiedä sitten tarkoittaako isiä, jotain muuta tuttua vai kissaa. Välillä päristetään niin että kuola roiskuu. Välillä äiti-sanakin päättyy sellaiseen pieru-äänteeseen että vähemmästäkin naurattaa.

Pienen lapsen kanssa on joka hetki nauru herkässä, ja väliin tietysti se väsymys-itkukin, vaikka sitä en yleensä onneksi edelleenkään harrasta, vain hyvin, hyvin erikoisissa poikkeusolosuhteissa, kuten silloin kun armaalle haituvatukallemme tuli ylös ensimmäinen hammas ja hän ihanasti karjuen ilmoitti vielä aamu-neljän paikkeilla ettei nukkuminen sinä yönä VIELÄKÄÄN kiinnostanut. Mutta seuraavana aamuna sitä taas oltiin kuin naantalin aurinko, kuten joka aamu, enkä minäkään siinä sitten pystynyt totisella naamalla olemaan. Ja kahvin voimalla voitettiin sekin päivä omalle puolelle.

Sitä en osaa sanoa, mistä lapset kaiken valtavamääräisen energiansa oikein saavat, ehkä se on lapsilla sisäsyntyistä. Tai sitä kasvaa heissä. 😉 Nyt tuo sisäsyntyinen energiapatteri vetää yläkerrassa tyytyväisenä hirsiä, ja toivon mukaan herää taas vain kerran yöllä ja nukkuu siinä kummallakin puolella 4-6 tuntia hyvää unta niin että äitikin saa levätä.

Ruokapuoli on tällä hetkellä erittäin mielenkiintoinen juttu! Tyttömme söisi mitä tahansa mikä on tarpeeksi hyvin soseutettu. Ihanaa että hän on niin ennakkoluuloton uusien ruokien suhteen! Toivotaan että hän jatkaa samaa rataa, niin saa sitten aikuisena ehkä sitä kautta monipuolisen ja terveellisen ruokavalion. Rintamaitokin maistuu yhä edelleen, ja taitaa olla se ykkösjuttu vauvan mielestä. Vaikka illalla odotellaan eritoten tuttipulloa, jossa on mukava määrä lämmintä velliä. Se lämmittää mahaa siinä määrin että hyvät nokoset maistuvat, niin että jaksaa taas seuraavana aamuna leikkiä. Sillä niinhän se on että leikki on lasten työtä!

Nyt taidan siemaista lasin hyvää, italialaista punaviintä ja painua minäkin sitten yöpuulle. Seuraavassa postauksessa vähän viinitietoutta.

Muistetaan me aikuisetkin hymyillä, sillä hymy valaisee päivän! =)

-Vesta