Hillitkää koiranne, kärttyisät kaupunkimummot ja karjuvat lapsenne, kiitos!

Nyt on näköjään niin että minun kohdallani helmikuu on ”tilityskuukausi”. Yleensä sangen korrektina ja ystävällismielisenä henkilönä pidän mölyt mahassani, sillä koen ettei avautuminen useimmiten auta ketään, yleensä vähiten itse avautujaa. Avautuminen on lisäksi ylettömän tyylitöntä.

Yleensä tilanne on se, ettei minulla edes ole mitään avautumisen syytä, sillä tapaan useimmiten ajatella ihmisistä hyvää. 🙂 Helmikuu on näköjään tässä määrin kuitenkin poikkeus, sillä päätän nyt toistamiseen avautua, ja tilittää eräästä yhteiskunnallisestikin laajasta ilmiöstä.

Busseissa, junissa ja muissa julkisissa liikennevälineissä tapaa tavan takaa lapsia, joiden äidit antavat heidän vapaasti karjua, kiukutella ja mekastaa niin paljon kuin sielu sietää. Tämä on mielestäni uskomatonta piittaamattomutta ja toisten kanssamatkustajien huomiotta jättämistä! Siis suurta ja totaalista itsekkyyttä. Tai kyvyttömyyttä, en tiedä kummasta kunkin vanhemman kohdalla on kyse.

Olen sitä mieltä että lapsen ei saa antaa terrorisoida äänellään tai käyttäytymisellään ympäristöään. Jokaisella ihmisellä on oikeus matkustaa rauhassa julkisilla kulkuvälineillä ja liikkua vapaasti julkisilla paikoilla, ilman että tarvitsee kuunnella koko lähitienoon peittävää lapsen kirkumista.

Tiedän kyllä että lapsia on välillä vaikea saada rauhoittumaan, mutta asiaa on joka kerran edes yritettävä. Ja toisaalta olen sitä mieltä että lapsen kanssa liikkuessa ei saa koskaan olla niin kiire, ettei voisi jäädä pois bussista tai mennä johonkin rauhallisempaan paikkaan hetkeksi istumaan, niin että lapsi saa rauhoittua. Huudollaanhan lapsi selvästi ilmoittaa tyytymättömyytensä nykyiseen olotilaan tai että hänellä on jokin hätä, toisin sanoen jokin perustarve vaatii täyttämistä. Oli se sitten nälkä, jano, vessahätä, syli-ikävä, läheisyyspula tai jokin muu syy.

Vanhempi on se, joka määrää ja kertoo säännöt. Rajat ja rakkaus – siinä mielestäni onnellisen lapsen eväät. Kun on rajat, lapsi tietää mitä vastaan kapinoida. Ilman rajoja lapsesta kehittyy vain epävarma tai yltiöpäiseen täydellisyydentavoitteluun pyrkivä aikuinen, sillä hän tuntee että hänen täytyy pitää huolta asioista kun vanhemmat eivät sitä tee.

Tällä asialla on mielestäni syvempiäkin taustasyitä. Ainakaan itse en ole kokenut saavani neuvolasta tarpeeksi tukea ja ohjeita vauvan hoitoon. Luulen että samoin on laita vanhempien lasten kanssa. Liekö sitten kiireen syy – mikä ei saisi kelvata tekosyyksi – vai mistä johtuu, mutta neuvolassa ei tunnuta ehdittävän keskittyä yhteen lapseen tarpeeksi, vaan kysymyksiin tulee helposti ympäripyöreitä vastauksia tai käteen annetaan aihetta käsittelevä esite, jos kumpaakaan.

Onko teillä vastaavanlaisia kokemuksia? Ehkä neuvoloihin tarvittaisiin lisää resursseja työtehtävien hoitamiseksi kunnollisesti.

Toinen asia ovat sinne tänne kuseksivat koirat (anteeksi kielenkäyttö, mutta mielestäni laimeampi ilmaus ei kuvaisi asiaa yhtä nasevasti). Olen useampaan otteeseen havainnut lumihangessa pissaa ja koiran kakkaa keskellä jalkakäytävää tai jollakin muualla keskeisellä liikkumaväylällä. Kesällä lunta ei ole, joten pissatilanteesta en tiedä, mutta kakkaa löytyy keskeltä kulkuväyliä ympäri vuoden.

Uskomatonta! Kuka antaa koiransa pissata tai kakata keskelle katua? Itseasiassa ajatuskin keskellä asfalttitietä kykkivästä koirasta alkaa naurattaa!

Tai miksei niitä kakkoja voisi edes siirtää tien pientareelle tai viedä roskapönttöön? Jos ette viitsi korjata koirienne jätöksiä roskikseen, voisitteko vahtia että koiranne kakkivat tien pientareelle, kuten ennen vanhaan? Itselläni on aikaisemmin ollut koira, joten tiedän ettei asia ole niin monimutkainen tai vaikea etteikö siitä selviytyisi.

Toinen ärsyttävä tekijä on koko päivän jatkuva koiran haukunta, ulina ja räksytys. Jokaiselle ohikulkijalle räksyttävän koiran vielä jotenkuten sietää, mutta jatkuva, yksinäisen koiran mellastus menee yli sietorajan jos se jatkuu omistajien koko työssäolo ajan. Kirjastoissa on koirankoulutusoppaita, joista varmasti on apua ongelmaan, jos se jatkuu pidemmän aikaa, eikä parannusta asiaan ole havaittavissa. Myös erilaisia koiran koulutus- ja psykologipalveluita on maailma pullollaan. Jos koira on liian yksinäinen, on keksittävä muita ratkaisuja: koiran hoitaja, lyhennetty työaika tai vaikkapa toisen koirakaverin hankkiminen seuraksi.

Meillä lasten ja lemmikkien – laitan nämä nyt samaan kategoriaan, vaikka yleensä kuuluvat keskenään aivan eri luokkiin – huoltajina on vastuu holhokeistamme, ja samalla myös niiden käyttäytymisestä. Älkää siis antako lastenne, koirienne, kissojenne ja muun sekalaisen seurakunnan riekkua, raivota ja rellestää aivan miten tahansa. Joku roti siinäkin on oltava! Vai kumpi teistä on raivostuttavampaa pitkällä aikavälillä: lapsen karjunta vai koiran räksytys? Minusta kumpikin. Ottakaamme kasvattajina itsellenne takaisin se valta, joka meille on annettu ja kuuluu, ihan velvollisuuteen asti.

Kolmas asia, josta haluan näin sivumennen mainita, ovat kärttyisät vanhukset. Tunnutte niin innolla sättivän teini-ikäisiä ja nuorisoa, vaikka omat käytöstapanne kaipaisivat välillä syyniä.

En kiellä, etteivätkö jotkut nykyteineistä ole villiintyneet vähän liiankin kanssa. Vanhemmilla ei enää tunnu olevan nuorille ja lapsille tarpeeksi aikaa, eikä heille enää nykyään tunnuta asettavan tarpeeksi rajoja, joten ei ole nuorten syy etteivät he tiedä miten kuuluu käyttäytyä tai mikä missäkin tilanteessa on sopivaa tai kohteliasta.

Mutta asiaa tuskin auttaa perään ”mulkoilu” ja sarkastisilla kommenteilla maustettu pahansuopa kyyläys, jota vanhempi ikäpolvi tuntuu tätä nykyä harrastavan yhä enemmän. Mieluummin toisenlaiset keinot käyttöön, kiitos. Miksei itse kukin voisi omalla ystävällisellä, mallikkaalla ja toiset huomioon ottavalla käytöksellään olla esimerkkinä muille?

Hmm… Taidan minäkin täten sulkea sanaisen arkkuni ja esittää pahoitteluni, jos olen pahoittanut jonkun mielen kirjoituksellani. Mutta totta toinen puoli. Mielestäni tällä artikkelilla on tärkeä pointti, enkä ole löpissyt turhia. Vai mitä mieltä olette..?

Eläkää rauhassa ja antakaa muidenkin elää, pyydän vaan. 🙂

-Vesta

Purnausblogi: pakko olla kivaa! (siis vesikauhuisia hyeenoja ja pierupusuja)

Hyvä on, nyt luovutan ja teen tunnustuksen. Tämä päivä ei ole mennyt ihan putkeen. Tai tarkemmin sanoen: ollenkaan putkeen. Sisäinen blondi minussa irvistää ja kysyy: mitä helkattia minun oikein pitäisi tehdä?

Selvennetään vähän skenaariota. Naapurin koira haukkuu kuin vesikauhuinen hyeena. Mikä lie siihen iskenyt kun melkein tauotta on räkytettävä. Etäisesti kuuluu myös jonkin toisen koiran haukku, kun se kommentoi häiriköijän melskausta, sekin haukkumalla. Lapsi kitisee väsyneenä lattialla lelujensa joukossa, mutta ei halua syliinkään. Hampaiden tulosta kärsivä tyttö on aika sippi heräiltyään viime yön aamutunteina lähes tunnin välein kutisevien ikenien takia. Viime yönä kerätty univelka ei ole kuitenkaan mitään siihen verrattuna mitä olen saanut tuta kahtena edeltävänä yönä. Mutta mitäs siitä, nukkuminen onkin aivan yliarvostettua hommaa!

Tässä tämän päivän todellisuudenmakuiset lähtökohdat. Kuin eläintarhassa olisi.

purnausblogi

Jotta en vahingossa torkahtaisi, yritän rättiväsyneenä tehdä mitä tahansa, mitä unen puutteesta kangerrellen toimivat aivoni vain kykenevät suorittamaan. Tämä missio on ollut käynnissä aina aamuvarhaisesta asti.

Nyt lähes puolen päivän aikaan huomaan roikkuvani edelleen yöpaidassa olohuoneen sohvalla, selaillen nettiä ja vahtien samalla Duracel-pupun lailla ympäriinsä ähräävää jälkikasvuani. Viimeisten viidentoista minuutin aikana hän on ehtinyt avata tv-tason kaapin ja tutkia digiboksin kytkentöjä (ennen kuin keskeytin puuhan), roikkua portaiden alapäähän eilen asennetussa portissa, huutaa silmittömän raivon vallassa kun pahvikantisen lastenkirjan sivut eivät tottele häntä ajatuksen voimalla, pulauttaa hetki sitten syödyn aterian ylijäämäpalat lattialle ja hinkata niitä kädellä paremmin kiinni lattiaan, ennen kuin ehdin rievun kanssa paikalle hätiin, ja hihkua ylitsevuotavan riemun vallassa tästä kaikesta häslingistä säikähtäneelle kissalle, joka hurjan pakokauhun vallassa ryntää ”(kissan arvion mukaan turvallisen välimatkan päästä, siis hyvin kaukaa) lapsen ohi ja ylös portaita kohti yläkertaa. Minä katson tätä touhua osittaisen epäuskon, osittaisen epätoivon siivittämän, väsymyksenhuuruisen uupumuksen vallassa. Minä en voi kitistä, vaikka mieli tekisi.

Huh, helpottipa vähän purkaa tunnon tuskia huonosti onnistuneesta päivärutiinista. 🙂

Mielestäni äidin väsymyksestä huolimatta, ja varsinkin oman loistavan sisukkuuden (ne kipeät ikenet!) ansiosta tyttöni ansaitsee kivan päivän. Olen päättänyt että tänään on pakko olla kivaa. Nyt laitan siis koneen sivuun, keitän ison pannullisen kahvia ja menen vaihtamaan normaalit vaatteet päälle. Niin kuin kelpoäidin kuuluu. 😉

Tsemppiä muillekin hammaskeijujen ja -peikkojen huoltojoukoille!

-Vesta

P.S. Lisäyksenä mainittakoon että kun poimin tyttöni lattialta, halasi hän minua innoissaan ja antoi ihanan, märän ”pierupusun” poskelleni. Se on todellista rakkautta! 🙂 (*pierupusu tehdään vauvan toimesta, pärisyttämällä suulla kuin leikki-kuorma-autoa ajaessa, samalla kun naama painetaan tiukasti kiinni äidin poskea vasten)

P.P.S. Ykkösen aamu-tv:n ”Tänään otsikoissa”-ohjelman alussa toivotettiin ”oikein hyvä päivää”. Lausahdus naurattaa, mutta myös ilahduttaa. Toivotus tulee tarpeeseen. Kiitos ja oikein hyvää päivää ihan kaikille!!! 🙂 🙂