Taikalaatikon lumoissa

Hyvä, paha TV.

Jäin tässä päivänä muutamana pohtimaan TV:n ja kaikenlaisen hömppäviihteen merkitystä ihmisen elämässä. Olkoonkin että moni tv-sarja on melkoista soopaa, mutta ihmeen tehokkaasti ne toisinaan koukuttavat katsojan seuraamaan sarjaa jakso toisensa perään.

Tulee TV:stä onneksi kaikenlaista asiapitoisempaakin ohjelmaa, toisinaan. Uutiset, historia-, luonto- ja muut dokumentit, ajankohtaisohjelmat, jne. eivät ole onneksi jääneet kokonaan paitsioon alati lisääntyvien reality-ohjelmien alle. Niitä puolestaan alkaa olla minun mielestäni jo aivan tuskastuttavissa määrin, tosielämää riittäisi aivan tarpeiksi asti muutenkin.

Mutta ei asiaohjelmiakaan jaksa aina katsoa, varsinkaan pikkulapsiperheen kiireisen kotiäidin väsymyksen sumentamin silmin illalla kello 22.00 jälkeen kun sitkeinkin pikku sissi on vihdoin taintunut nukkumatin maille.

Silloin on ihana käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan tallenteita nauhalta. Nauhalta siksi että ainakaan itse en ehdi – tai väsymykseltäni jaksa – katsoa ohjelmaa juuri sen esitysaikaan. Ja vaikka joskus ihmeen kaupalla ehtisinkin, iskee jollain mini-ihmisistä kuitenkin vessahätä, jano, paha uni tai muu kiireellistä toimintaa vaativa kriisi juuri kaikkein parhaimmassa/pahimmassa kohdassa.

Omaan ehdottoman koukuttavaan hömppään kuuluvat tällä hetkellä Villi Pohjola, Revolution ja Mentalist. Muita parhaimmistoon kuuluvia ovat mielestäni Frendit, Tanskalainen maajussi, Hyvät ja huonot uutiset, Kohde, Olipa kerran, Grand Designs, McLeodin tyttäret, Sinkkuelämää, Uutisvuoto, … Reality-ohjelmat eivät ole koukuttaneet ainakaan toistaiseksi mitenkään pahasti, lukuun ottamatta Australian MasterChefia, vaikka sitä katson vain jos satun TV:n ääreen sopivalla hetkellä, nauhalle se ei ole vielä päätynyt. Kun alkaa miettiä, ohjelmia löytyy siinä määrin että sitä alkaa jo itsekin pohtia, onko sittenkin joutunut taikalaatikon pauloihin aivan liiaksi asti? Helpottava havainto on kuitenkin se, että Elisa Viihteen tallenteille varattu tila uhkaa meillä jatkuvasti täyttyä eli ohjelmia ei ehditä katsoa sitä tahtia kuin niitä kertyy nauhalle. Sen seurauksena on jo muutamaan kertaan toteutettu tallennetilan ruoppaus, jossa yli 50% vanhoista katsomatta jääneistä tallenteista poistetaan surutta. Muutama kansio on ns. pyhää maaperää, mm. lasten – ja minun – rakastama Muumilaakson tarinoita, jotka säilytetään hamaan tulevaisuuteen saakka. 🙂

Tv:stä tulee paljon viihdyttävää katsottavaa ja jokaiselle jotakin, ja joskus tuntuu ettei sieltä tule yhtään mitään järkevää. Hyvä, paha TV, koukuttava, sohvaperunoittava ja viihteellinen, joskus sivistäväkin. Ilman sitä en haluaisi olla, mutta toisinaan tekisi mieli laittaa koko rakkine boikottiin, etenkin lapsilta, joiden kohdalla katseluaikaa onkin rajattu aika rankasti melkein pelkästään Pikku kakkoseen, mielestäni kaikkien aikojen ehdottomasti parhaimpaan lastenohjelmaan. Mutta pienillä on niin paljon puuhaa, eskaria, kerhoa, harrastusta, kaverikyläilyä ja touhuttavaa ulkona ja sisällä ettei TV:n ääreen juuri ennätä. Jokaiseen päivään mahtuu – ja tarvitaan – myös sellaista aikaa, jolloin lapsi ehtii keskittyä rauhassa omiin juttuihin, leikkeihin ja ajatuksiin, ilman järjestettyä ohjelmaa tai kiirettä. Silloin ei telkkaria tarvita. Sama koskee itseä. Ja hyvä niin. 🙂

Mukavaa syksyä kaikille taikalaatikon ja ihanan, pirteän, kirpeän – ja luojan kiitos helteettömän – syksyn lumoihin kietoutuneille!

-Vesta

 

Ihana, ihana syksy!

Ihanat, keltaiset ja punaiset ja oranssit lehdet, niitä kieputtavat myrskytuulet ja kohisevat sateet ovat täällä! Kurahousut, kumisaappaat, rapaiset vaatteet, kuralätäköissä pomppimisesta litsuvat varpaat, ne ovat palanneet…

On syys.

     Sataa –

maailma kohisee ja jyrähtelee kun luonnonvoimat jylläävät uhmakkaasti, samalla kun kello hiljakseen raksuttaa seinällä tasaista ajan virtaa – ja istun ikkunan ääressä, hämmennän kahvia ja tuumailen. Hymyilen ohi vipeltävien lasten omenan punaisille poskille ja sadepäivän aurinkoa hilpeämmälle riemulle.

Illalla pörrötän pikkuisten myssyjen alla hassusti kähertyneitä hiuskiehkuroita ja suukotan poskea, lasten ryömiessä kainaloon kuulemaan tarinoita. Höpsöt iltasatukikatukset kynttilänvalossa kun istutaan sykkyrässä peittojen alla katsomassa satuaarteiden kuvia, varpaat mukavasti kippurassa pehmeissä villasukissa. Lämpöiset hyvän yön halit ja päälle ainakin sata rutistusta, sellaisia kuin Uppo Nalle -kirjoissa, selittävät pienet.

On hämärä ilta, saapuu sysipimeä yö. Kaipaan työmatkalla olevaa miestä, mutta ihan vähäsen vain, koska huomenna hän jo tulee takaisin ja ollaan kaikki jälleen kotona. Hiljaisten unen tuntien jälkeen herään hiljalleen. Verhojen takana maailma alkaa heräillä.

Aamuisin sitä tahtoisi vain torkkua, mutta kuuliaisesti tassutan keittiöön keittämään kahvia. Pienet katsovat pikku kakkosta. Katson ulos kaihoisan koleaan aamuun, pihan huurteista nurmikkoa. Kauniin värinen taivas kun aurinko vihdoin jaksaa herätä ja tuoda värit takaisin. Aamupalan jälkeen on edessä vaatevuorten ja kurahousukerroksen pukemisurakka. Ja sitten jollain iskee vessahätä.

Kun vihdoin ollaan pihalla, seuraa pomppimista, riemua, löytöretkiä ja kuraleikkejä. Toisina päivinä viedään ensin isoin kerhoon, parina päivänä keskimmäinenkin, kummallakin eväät prinsessasalkussa. Koko joukko ylpeänä marssimassa ylös mäkeä kamppeineen kaikkineen. Nyt pienin konttaa ympäriinsä hiekkalaatikossa ja taputtaa lapparilla hiekkalinnaa samalla kun isosiskot tekevät kuralöllöä ja leikkikaakaota ja suklaakakkua. Vaikea sanoa kuka olisi eniten ihastuksissaan.

Liian kosteaa lukea kirjaa, joten kaivan uuden Samsungin esiin, kirjoitan viestin ystävälle ja selaan päivän uutiset. Sitten menen mukaan lasten leikkeihin. Ilo on ihanan tarttuvaa, huomaan.

Kivet, tammenterhot ja eriskummallisen malliset oksat ovat prinsessojen aarteita. Ne kätketään pihan perällä olevaan keijumetsään, pieneen lehtimajaan.

Kohta kurahousu-urakka käänteisenä. Kenkien ja sadevaatteiden huuhtelua, omat sukat vahingossa siinä samalla. Haukotuttaa. Itselläkin olisi päiväuniaika. Paras palkinto on kuuma kaakao muumimukissa ja se hetki kun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua ja syödä piparkakkuja. Tai isomummilta saatuja Euran rinkeleitä, kuten tänään.

Syksyssä on niin paljon ihanaa – ja myös jotain kamalan hankalia juttuja – ja on mahdotonta päättää pitäisikö syksystä oikein kovasti, vai odottaako oikeastaan  enemmän että koittaisi jo se hetki kun on aika aloittaa jouluvalmistelut ja  energisyys, innostus ja joulun tekemisen riemu valtaa koko perheen.

Se kaikki vaan kuuluu syksyyn: rauhoittuminen, asioiden askarointi, pohdiskelu, touhuaminen, kesästä luopuminen, talven odotus. Vastakohtaisuus. Syksy on ihana ja kamala. En osaa päättää kumpaa. Tai kumpaa se olisi enemmän. Varmastikin syksy on aivan omanlaisensa, kamalalla tavalla ihana.

Mukavaa syksyä kaikille! 🙂

Vesta